Blogi

28. kesä, 2018

Istumme kaksisataa vuotta vanhan, kodikkaan maalaistalon puutarhassa, Otterupin kylässä, Fynin saarella, Tanskassa. Ympärillä olevat laajat viljapellot lainehtivat kullankeltaisina ja heti niiden takana avautuu näkymä merelle. Maistelemme raikasta tervetuliaisjuomaa ja juttelemme isäntäväen kanssa kuin vanhat tutut. Olemme tulleet tapaamaan pariskuntaa, jolla on ehkä tietämättään ollut iso merkitys meidän elämäämme, vaikkemme oikeastaan tunne toisiamme entuudestaan. Joskus satunnaisesta kohtaamisesta voi seurata mullistavia asioita.  Näin kävi ainakin meille.

Edellisen kerran tapasimme kymmenen vuotta sitten Marokossa, Saharan autiomaan reunalla, Essauerassa.  Silloin tämä tanskalainen pariskunta yhdessä kolmen tyttärensä kanssa olivat palaamassa vuoden mittaiselta maailmanympärireissultaan.  Katselimme leirintäaluenaapureina sopuisan perheen puuhia tovin, ennen kuin rohkenimme kysellä heiltä matkastaan. Ja kun he sitten innoissaan kertoivat meille maailmanympärimatkalla kuluneesta vuodestaan, syttyi mieleemme ensimmäistä kertaa kipinä – ehkä mekin vielä joskus.  Kipinä ei laantunut, vaan vahvistui vuosien myötä unelmaksi, ja siitä määrätietoiseksi tavoitteeksi. Pitkän suunnittelun ja valmistautumisen jälkeen otimme vihdoin rohkean askeleen ja irrottauduimme arjen oravanpyörästä. Suurin haaste koko matkassa oli tuon ensimmäisen askeleen ottaminen.

Ja nyt kahden antoisan maailmalla vietetyn vuoden jälkeen istumme paluumatkallamme tässä, yhdessä meitä aikoinaan matkaan sysänneen voiman kanssa. Vertailemme kokemuksiamme ja huomaamme, että omatoimimatkailu maailmalla kasvattaa ja hioo ihmisiä samaan suuntaan.  Vaikkemme voi keskustella Svenstrupin pariskunnan kanssa omalla äidinkielellämme, ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. Nämä kaksi vuotta ovat olleet elämisen arvoisia ja täynnä rikkaita kokemuksia. Niistä riittäisi tarinoita useammaksikin illaksi.  Silti huomaamme, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen paremmin lähelle.  Toteamme yhdessä, että matkustellessa meille on kirkastunut, mitä tarkoittaa pohjoismainen hyvinvointi. Omassa yhteiskunnassamme on elämää helpottavaa, kun viranomaisiin voi luottaa, kaikki pyrkivät noudattamaan yhteisiä sääntöjä ja ympäristö on siisti ja turvallinen.

 Perheen, suvun ja läheisten ystävien merkitys korostuu myös näin pitkän eron aikana.  Olemme todella onnekkaita, että meillä on niin monia ihania ihmisiä ympärillämme. Kunpa muistaisimme sanoa sen useammin toisillemme myös arjessa.  Tuskin maltamme odottaa, että pääsemme halaamaan rakkaitamme kotimaassa. Hyvä on lähteä, mutta parempi on palata!

15. kesä, 2018

Katselen suoran päästä rykelmänä hurjaa vauhtia lähestyviä moottoripyöriä.  Pyörät hidastavat vähän mutkaan ja kallistuvat jyrkästi oikealle kantatessaan käännöksessä aivan katukiven vierestä. Viereisen pubin kaiuttimista kuuluu musiikin sijaan urheilutoimittajan kiihkeää selostusta.  Mansaaren TT-kisaradan varrelle on kokoontunut tänään tuhansia moottoriurheilun ystäviä. Tällä Ramseyn keskustan läpi menevällä pätkälläkin on yleisöä tungokseksi asti.  Useimmat heistä ovat pukeutuneet itsekin nahkaisiin ajoasuihin. Aurinko hellii tapahtumaa, olut virtaa ja tunnelma on korkealla. Kamerat raksuttavat sarjatulta. 

Vaikka meneillään on vasta harjoitusviikko maailman vaarallisimpana pidetyssä moottoripyöräkilpailussa, kiertävät nopeimmat hurjapäät 37.73 mailin (60,72 km) pituisen maantieradan alle 17 minuutin haamurajan.  Tämä tarkoittaa, että keskinopeus kapealla ja mutkaisella reitillä nousee yli 200 km tunnissa. Kisan tekee erittäin vaaralliseksi sen ajaminen tavallisella, vuoristoisella maantiellä halki kylien ja kaupunkien.

Pian saamme moottoripyöräurheilun riskeistä liiankin ikävän todistuksen.  Punaiset liput nostetaan aika-ajon keskeytymisen merkiksi, ja hälytysajoneuvot lähtevät sireenit ulvoen matkaan. Saamme kuulla, että on tapahtunut onnettomuus, jossa nuori ja lupaava paikallinen kuljettaja, Dan Kneen, on ajanut ulos radalta ja menehtynyt välittömästi. Tuntuu surulliselta ja epätodelliselta, sillä juuri äsken hän vielä kurvasi ohitsemme. Kun kelaan kamerani kuvatiedostoja taaksepäin, löydän numerolla 8 ajaneen Kneenin kuvan helposti. Harjoitusajo keskeytetään tältä päivältä ja apeat katsojat lähtevät kohti majoituspaikkojaan.  Olemme hyvin surullisia moottoripyöräilylle elämänsä aktiivisesti uhranneen Kneenin perheen puolesta.

Viiden minuutin kävelymatkan päässä meitä odottaa oma majoituspaikkamme.  Ohitamme matkallamme Epelin, joka odottelee meitä pysäköitynä kadun varteen, sillä olemme siirtyneet pariksi viikoksi nauttimaan tyttäremme perheen kodin tarjoamasta täysihoidosta.  Tulemme kahden viikon aikana vierailemaan kisakatsomossa vielä monta kertaa. TT-kisojen seuraamistakin mielenkiintoisempaa on kuitenkin leikkiä kahden vuoden aikana kovasti kasvaneiden lapsenlastemme kanssa ja seurata heidän hauskoja puuhiaan. Aurinkoisina alkukesän päivinä ennätämme myös retkeillä Mansaaren kauniissa luonnossa, maistella monta jäätelötötteröä, keinua läheisessä leikkipuistossa ja heitellä litteitä leipäkiviä veteen Irlanninmeren rannalla.

 

23. touko, 2018

Rahtilaiva Atlantic Sea jyskyttää eteenpäin pienessä aallokossa Pohjois-Atlantilla. Jo viikko sitten asettauduimme taloksi jättimäiseen alukseen yhdessä miehistön ja vain kolmen muun matkustajan kanssa.  Nyt olemme avomerellä eikä rantaa näy horisontissa missään suunnassa. 

Jännitimme etukäteen vähän matkustamista maailman suurimmassa con-ro-laivassa, joka kuljettaa sekä merikontteja että ajoneuvoja.  Meille oli vakuuteltu moneen kertaan, ettei tämä olisi risteily ja että meidän pitäisi varautua vaatimattomiin olosuhteisiin.  Päivät täällä ovat kuitenkin kuluneet leppoisasti, ja kaiken lisäksi olemme saaneet VIP-kohtelun. Ruoka tarjoillaan kolme kertaa päivässä ja sauna lämpiää joka ilta. Kapteeni on järjestänyt meille opastetun kierroksen eri puolille laivaa, jopa komentosillalle ja konehuoneeseen.  Mielenkiintoinen oli pelastautumisharjoitus, jossa opettelimme pukemaan nopeasti yllemme pelastuspuvun ja -liivit. Se tuntui myös lisäävän turvallisuudentunnettamme –  osuuhan merireitillemme myös historiallinen Titanicin uppoamispaikka.  Yksi kohokohta oli pääsy autokannelle, jossa Epeli näytti olevan tukevasti sidottuna ja sinetöitynä hyvässä tallessa.

Kohtuullisen tilavassa, ikkunallisessa hytissämme olemme kirjoitelleet matkakirjaamme, lukeneet pokkareita ja järjestelleet tietokoneittemme ylikuormitettuja kuvatiedostoja. Kuntosalin juoksumatto, soutulaite ja kuntopyörä ovat olleet ahkerassa käytössä. Välillä olemme käyneet haukkaamassa raikasta meri-ilmaa ulkokannella. Parasta ajanvietettä on tietysti ollut kokemusten ja tarinoiden vaihtaminen toisten matkalaisten kanssa.

Ensimmäiset päivät meri pysytteli melko tyynenä.  Välillä laineet löivät kahdeksanmetrisinä vaahtopäinä vasten reelinkiä. Silloin meri keinutti alustamme, ja käytävillä ja portaissa liikkuessa sai olla tarkkana.  Mutta mertakin mustempi oli mieleni, kun saimme tietää, ettei laivamme menekään suunnitellusti Liverpooliin, vaan ensin Hampuriin ja sitten Antwerpeniin. Meille viikon viive aikataulussa tarkoitti kalliin hotellivarauksen hinnan menettämistä kankkulan kaivoon. Eniten harmitti kuitenkin se, ettemme aikataulumuutoksen takia osuneet Mansaarelle enää samaan aikaan Suomesta sinne lentäneiden perheenjäsentemme kanssa. Ja minulla on jo kova ikävä läheisiäni! Kaikki on näköjään mahdollista rahtiliikenteessä!

Toisaalta saimme nyt seitsemän päivää lisää matkustusaikaa ja käynnit Hampurin ja Antwerpenin satamassa ovat tuoneet mukavaa extraa merimatkallemme. Tunnemme lähes olevamme risteilyllä rahtilaivan sijaan. Ja kaikesta huolimatta niin Liverpool kuin kotiinpaluumme lähestyy – hitaasti, mutta varmasti.

 

20. huhti, 2018

Punavalkea vaahteralippu liehuu tuulessa ja räntää sataa vaakasuoraan, kun ylitämme Kanadan rajan.  Maassa on vielä paikoitellen lunta ja märkää sohjoa, joten vaihdamme vettä pitävät varusteet, ennen kuin lähdemme kävellen tutustumaan illan jo hämärtämään ympäristöömme. Taustalla kuuluu virtaavan veden voimakasta kohinaa, Niagaran putoukset sijaitsevat kahdensadan metrin päässä ensimmäisestä yöpymispaikastamme, Skylon-tornin parkkialueesta, Ontariossa.

Viereisen minigolf-radan dinosaurukset irvistelevät kylmässä sateessa ja niiden kookkaat  hahmot näyttävät pelottavan aggressiivisilta pimeässä. Matkailusesonki ei ole vielä alkanut ja huvipuiston valaistun maailmanpyörän istuinvaunut roikkuvat suurimmaksi osaksi tyhjillään. Läheisistä matkamuistomyymälöistä kuultavat värivalot luovat scifi-elokuvamaisen tunnelman autiolle puistoalueelle.

Piipahdamme hetkeksi myymälän sisälle lämmittelemään ja tutkailemaan runsasta matkamuistovalikoimaa. Luonto ja intiaanikulttuuri näyttävät olevan hyviä myyntivaltteja. Uniensieppaajat, mustakarhunallet, pehmomajavat, intiaaninuket ja kivikorut odottavat ostajia, joita muutaman kuukauden kuluttua täällä varmasti riittääkin jonoiksi asti.  Tänään hymyilevillä myyjillä on aikaa jutella ja saamme heiltä hyviä vinkkejä ajoreittimme varrella sijaitsevista nähtävyyksistä.

Katselemme hetken ihaillen värivaloin valaistua vesiputousta ja tallennamme näyn muistoihimme. Tihkusade ja edelleen lisääntyvä pimeä estää meitä tallentamasta kaunista näkymää kameroillamme ystäville jaettavaksi.  Kun palaamme autolle, maistuu kuuma kaakao taivaalliselta, ja samalla lämmittelemme kylmästä kohmeita sormiamme mukin lämpimässä kyljessä.

Aamulla sade on lakannut ja hurautamme maisemahissillä 158 metriä korkean Skylon-tornin näköalatasanteelle.  Talvinen Niagara on oikeastaan aika vaikuttava. Värien puuttuessa muodot ja kontrastit korostuvat.  Pelkistetyssä maisemassa vesiputouksen voima tulee paremmin esille. Ja nyt tunnelma on luonnonläheisempi, kun voimme keskittyä veden syöksyyn, putousta reunustaviin jäälohkareisiin ja veden niihin muovaamiin kuvioihin.  Kesällä putouksen ympärillä risteilevät turistialukset sekä yläpuolella liitelevät kuumailmapallot ja helikopterit varastavat väkisin osan huomiosta.

Seuraavat päivät kulutamme kävellen ristiin rastiin Toronton miljoonakaupungissa. Vietämme muutaman tunnin jääkiekon katedraalissa, Hall of Famessa, missä iloksemme on myös useita suomalaisnimiä esillä.  Bongaamme seinältä varsinaiselle kunnialistalle nostettujen Jari Kurrin ja Teemu Selänteen piirretyt kuvat. Valo siivilöityy sisälle upean, pyöreän, lasimosaiikkisen kattoikkunan läpi ja suoraan sen alapuolella lasivitriinissä on valtavan suuri, hopeinen Stanley Cupin voittopokaali.

Kanada on laaja maa ja sen pohjoiset osat ovat arktista aluetta, jossa inuiitit elävät edelleen perinteistä elämäntapaansa ja kulttuuriaan vaalien. Matka-aikataulumme ei anna meille mahdollisuutta tutustua inuiittikulttuuriin livenä, mutta saamme pienen katsauksen tuohon kiehtovaan maailmaan Toronton inuiittitaiteen museossa. Kiviveistoksissa on kuvattu mm. hylkeenmetsästystä, koiravaljakoita ja jääkarhuja.

Matkamme jatkuu kohti pohjoista.  Sähköpostiimme kilahtavat hyttiliput edessä olevaa Atlantin ylitystä varten.  Merimatka tuntuu jännittävältä, mutta ajatukset laukkaavat jo kesässä, Atlantin toisella rannalla.

16. huhti, 2018

Pellavapäiset Inkeri ja Risto seisovat vieretysten ja katsovat silmiini totisin lapsenkasvoin, kun tarkkailen  suurennettua mustavalkokuvaa Ellis-saaren siirtolaismuseossa. Nämä suomalaislapset ovat tulleet yhdessä leskiäitinsä kanssa Atlantin yli aloittamaan uutta elämää Amerikassa, kuten miljoonat muutkin siirtolaiset eri puolilta Eurooppaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. New Yorkin edustalla sijaitseva Ellis-saari toimi tällöin ”vastaanottokeskuksena”, jossa maahantulijat rekisteröitiin, heidän terveytensä tarkastettiin ja heille tehtiin pienimuotoisia älykkyystestejä. Kokeen läpäistyään tulijat saivat luvan rantautua ja pestautua töihin, kuka mitäkin parhaiten taisi.  Syvennyttyäni muutaman tunnin ajan siirtolaisten historiaan, minulle ei jää yhtään epäselväksi, millaisin voimin Yhdysvaltojen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu. 

Pienen lauttamatkan päässä meitä odottaa New Yorkin tunnetuin maamerkki, Vapaudenpatsas.  On liikuttavaa kuvitella, kuinka helpottuneita pitkän merimatkan uuvuttamat siirtolaiset mahtoivat olla   nähdessään tämän ylvään, 93 m korkean, vapauden ja demokratian tunnuksen piirtyvän vihdoin horisonttiin.  Kiipeämme sata porrasta ylös näköalatasanteelle, josta ihailemme Manhattanin pilvenpiirtäjien upeaa silhuettia ja Brooklynin siltaa.  Meitä, jotka haluamme ikuistaa tämän, maailman tunnetuimman kaupunkimaiseman, on tasanteella tungokseksi asti ja kielten sekamelska ympärillämme on huumaava.

Tullessamme Manhattanille pysähdymme hetkiseksi Battery Parkin puistoon seuraamaan lihaksikkaitten ja itsevarmojen nuortenmiesten akrobaattiesitystä, johon he ottavat vapaaehtoisia avustajia yleisöstä.  Voltti pikkupojan yli saa meidät pidättämään hengitystä ja toivomaan kovasti, ettei pikkuavustaja tee odottamattomia liikkeitä.   Kävelemme pitkin kuuluisaa teatterikatua Broadwayta ja katselemme parhaillaan esitettävien musikaalien mainosjulisteita. Korkeiden finanssirakennusten reunustamalla Wall Streetilla näemme, miten valkokauluksiset liikemiehet kiirehtivät salkkuineen eteenpäin –  niin jalkakäytävällä kuin urallaankin.  

Yksi paikka, jonka haluamme ehdottomasti nähdä, on surullisen kuuluisa World Trade Center.  Terrori-iskussa tuhoutuneiden kaksoistornien tilalla on nyt muistoaltaat, joiden reunoilla vesi virtaa portaittain alaspäin.  Altaita reunustaviin kivilaattoihin on kaiverrettu tuhoisassa hirmuteossa menehtyneiden uhrien nimet, joita tuntuu olevan lohduttoman paljon. Viereisessä museossa pääsemme tutustumaan tarkemmin 11. syyskuuta 2001 päivän järkyttäviin tapahtumiin.  Teon mielettömyys konkretisoituu meille seistessämme laajojen valokuvaseinien edessä.  Näemme 2977 eri ikäistä ihmistä, joiden elämä päättyi terroritekoihin arvaamatta kesken syyskuisen päivän täällä New Yorkissa, Washingtonin Pentagonissa ja  Pennsylvaniassa. Hiljennymme vielä hetkiseksi kuulemaan äänitystä, jossa uhrien omaiset muistelevat rakkaitaan.

Mietteliäinä poistumme museosta New Yorkin lämpimään kevätiltaan.  Kunpa me, maailman erilaiset ihmiset, emme näkisi koskaan toisiamme kasvottomina vihollisina, vaan ymmärtäisimme ihmisyyden ja jokaisen yksittäisen elämän arvon.