24. kesä, 2016

Karavaanarin arkea

Aurinko paistaa kuumasti Venäjän taivaan yllä. Matkailuautossamme on ilmastoitu ohjaamo, joten ajomatkojen aikana olo on vilpoisa. Sen sijaan asuinosa lämpenee päivän aikana sen verran, että illalla olo on kotoisa - olemmehan tottuneet kotioloissakin saunomaan joka ilta - vain vastat puuttuvat!
Heti Ural-vuorien toisella puolella alkavat valtavat suoalueet. Lämmin ja kostea ilma on täynnä pörrääviä ystäviä. Kun pysäyttää auton, musta paarmapilvi ympäröi sen ja lukemattomat suurikokoiset hyönteiset tekevät hyökkäyksiä kohti ikkunoita. Täällä emme välitä laittaa ruokatauollakaan pöytää ja tuoleja ulos.
Meillä on tosi hyvät sängyt. Yöunet tahtovat kuitenkin välillä jäädä katkonaisiksi. Rekkaparkkipaikat sijaitsevat usein pääteiden välittömässä läheisyydessä - ja pääteillä on vilkas rekkaliikenne. Korvatulppienkin läpi tunne on sama kuin yrittäisi nukkua junaradalla - kuin kymmeniä tonneja rautaa vyöryisi jyristen ylitsesi. Pekka tosin kuorsata jyrisee omalla puolellaan - häntä ei entisenä rekkamiehenä raskaan liikenteen äänet tunnu haittaavan.
Pieni yllätys tulee myös aamiaista valmistaessa. Olin luullut, että kananmunien ei tarvitse olla jääkaapissa. Yli kolmenkymmenen asteen lämpötila näytti kuitenkin olevan munille liikaa. Nyt joka puolella leijailee märänneen kananmunan etova lemu!
Ikävä perheenjäseniä ja ystäviä alkaa painaa. Kulutamme suuren osan päivästä siihen, että pysähdymme toivorikkaina pikkukahviloihin, jotka mainostavat wifi-yhteyttä - vain kuullaksemme, ettei internet oikeasti toimi - se on vain mainos. Kun sitten viimein pääsemme nettiin ja kirjaudun Microsoftin sähköpostitililleni, lakkaaa myös upouusi Office-pakettini toimimasta. Tietokonetuki kertoo, että sen aiheutti kirjautuminen sähköpostitililleni Venäjältä. Nyt sitten matkaa varten hankkimani huippuhieno tietokone lepää käyttämättömänä odottaen aikaa parempaa ja paluuta digitalisoituneen maailman piiriin.
Asiakaspalvelu hymyilyttää usein. Ehkä hieman eri syystä, mitä voisi luulla. Kahviloiden ja pikkuravintoloiden henkilökunta muistuttaa työhönsä kyllästynein ilmeineen asiakaspalvelukurssin "ei näin"- opetusvideoiden sketsihahmoja, joille ainoakin asiakas tuntuu olevan päivän pilaava häiriötekijä oman ruokailun, manikyyrin, kännykän matopelien pelaamisen tai naistenlehtien lukemisen lomassa.
Parin ensimmäisen matkustusviikon aikana meille aikaisempien karavaanarivuosien aikana muotoutuneet rutiinit alkavat palautua mieleemme ja molemmat hoitavat jo varsin tottuneesti arjen omat vastuualueensa. Säilytystilat ovat myös tarkkaan jaetut. Joskus minua hymyilyttää aukaistessani vaatekaappimme, missä Pekan hyllyllä on viisi kauluspaitaa vatupassilinjassa terävästi viikattuna ja minun hyllylläni samassa tilassa on viidentoista paidan lisäksi viisi mekkoa, neljä hametta ja kolmet farkut - kaikki sullottuna pienelle mykkyrälle. Molemmat ovat tyytyväisiä omiin tavaramääriinsä ja järjestykseensä.
Venäjän valtava koko alkaa hahmottua vähitellen. Olemme matkanneet 5000 kilometriä. Saman verran kuin olisi matka Kuopiosta Saharaan. Ja Venäjän valtion halki kulkiessamme olemme nyt vasta puolessa välissä.