5. heinä, 2016

Palanen onnea Mongoliassa

Tuuli puhaltaa vuorten välisellä tasangolla tarttuen vaatteisiin ja hiuksiin nostatteaen kuivaa hiekkaa ilmaan. Täällä kahden kilometrin korkeudessa tasankoa riittää lähes silmänkantamattomiin. Horisontissa siintävät jylhät lumihuippuiset vuoret, joiden laet sädehtivät kirkkaina ilta-auringossa.
Olemme hyödyntäneet Epelin maasto-ominaisuuksia ja ajaneet sen kauas päätiestä aikomuksenamme yöpyä täällä, keskellä autiomaata. Täällä olemme omillamme. Käytössämme ei ole internettiä tai edes puhelinverkkoa, ei supermarketteja tai pikkuruisia kioskeja, ei radiohittejä tai liikenteen ääniä.Tunne ympäröivää autiomaata katsellessa on ainutlaatuinen. Auringonlasku värjää tasankoa ympäröivät vuoret violeteiksi. Yöllä tähtitaivas on kirkas - matkailuautomme yläpuolella loistaa Kassiopeia - tähtiä voi paljaalla silmällä erottaa lukemattomat määrät myös tähtikuvioiden välisillä alueilla, kuin katselisi taivasta kaukoputkella. Ihminen on sittenkin pieni. Luulottelee vain olevansa jotakin.
Kun kävelemme autiomaan hiekkaisessa kivipellossa, jossa kasvavat ruohotupsut ovat kovia ja raapivat jalkojamme, tulemme miettineeksi, miten luonnonvarat ja niistä saatava hyöty jakautuu maailmassa epätasa-arvoisesti. Toisilla leipä on hyvinkin tiukassa. Niin ainakin paimentolaisilla, jotka liikkuvat täällä kuivassa ja kivisessä maassa laumojensa mukana ja asuvat jurtissa ympäri vuoden äärimmäisen kylmissä tai kuumissa sääolosuhteissa. Mongolian luonnonvarat, esim. maakaasu ja mineraalit ovat suurelta osin vielä hyödyntämättä ja ulkomaisten investointien myötä voi helposti käydä niin, että myös tulot luonnonvaroista kilisevät muiden kuin mongolialaisten taskuihin.
Mutta mitä onneen tarvitaan? Valkoisen jurtan kivien reunustamassa pihapiirissä kyyköttää äiti askareissaan pikkuinen tyttö helmoissaan, isoveli juoksentelee sivummalla omissa leikeissään. Jäntevä, mustatukkainen nuorukainen ratsastaa ylväänä hevosellaan vuohilaumaansa paimentaen. Vanha pappa ahavoitunein kasvoin ja keppi kourassaan hymyilee koko naaman leveydeltä tervehtiessään ensimmmäisiä koskaan tapaamiaan suomalaisia. Näen onnen pilkahduksen kaikkien heidän silmissään.
Mongolialaiset ihmiset maaseudulla ovat vielä kesyttömiä luonnonlapsia. Paimentolaiselämää viettävät ihmiset eivät ehkä ole lukeneet montakaan kirjaa eikä heillä ole tietoa sivistyneistä käyttäytymisnormeista kotikylän ulkopuolella. He saattavat syljeksiä, pissata tai kaivella nenäänsä estottomasti aivan vieressäsi - mutta toisaalta he tulevat tervehtimään iloisesti kylään tulevia vieraita ja ovat vieraanvaraisia ja avuliaita tarvittaessa. Jurttaan saa myös aina mennä - eikä oveen tarvitse edes koputtaa. Tapana on vain huutaa: "Nokhoi khor!" - "Laittakaa koira kiinni!" Yritämme opetella edes muutaman sanan mongolian kieltä, mutta se osoittautuu meille ylivoimaiseksi erikoisten kurkku- ja poskiäänteiden vuoksi.
Ja onnellisuudesta vielä. Kun ilta viilenee, keitän suomalaisen lämminkuppi-keiton, kääriydyn lasteni matkaa varten meille ostamaan huopaan ja katson silmiin miestäni, joka on tehnyt pitkän päivän ajaen haasteellisilla, muhkuraisilla sorateillä - ja juuri tällä hetkellä olen onnellinen!