31. heinä, 2016

Rantaelämää Kirgisiassa

Aurinko paistaa polttavan kuumasti Issyk Kulin, maailman toiseksi suurimman alpiinisen järven, yllä. Taivas on kirkkaan sininen, järven yläpuolella leijailee vain muutama hattaramainen pilvi.  Rannan punertava hiekka on kuumaa, se polttelee varpaiden alla. Yksinäinen västäräkki keikuttelee pyrstöään aivan veden rajassa. Vesi on viileää – kuin Suomen järvissä alkukesällä.  170 kilometriä pitkä Issyk Kul on syvimmiltä kohdiltaan yli 700 m syvä, ja sen vesi ei koskaan lämpene uima-allaslämpötiloihin.  Leveimmältä kohdaltaan 60 km leveän järven vastarannan rantaviivaa ei näy, mutta horisontissa voi juuri ja juuri erottaa vastarannalla siintävät vuoret.  Niiden lumihuiput ovat kumpupilviverhon takana.  Mielenkiintoinen kokemus on uida järvessä ja katsella samalla lumihuippuisia vuoria.  On rauhallista ja hiljaista.  Täällä päiväuniamme eivät häiritse pörisevät vesiskootterit, jympyttävät rantabaarien bassot tai rantarolexien kiivaat kauppiaat. Ainoa musiikki on kirkasvetisen järven aaltojen loiske rantaan.

Pieni matkustaja-alus tuksuttaa järven yli Cholpon Atasta Tamgaan muutaman kerran päivässä. Sen kannella matkalaiset huiskuttavat iloisissa lomatunnelmissa. He ovat kotoisin muualta Kirgisiasta, enimmäkseen pääkaupunki Bishkekistä - muita ulkomaalaisia ”amerikaanskeja” täällä ei näy.

Marmorinhohtoisessa pääkaupunki Bishkekissä viettämiemme päivien ja pohjoisrannan nähtävyyskierrosten jälkeen olemme asettuneet pariksi päiväksi lomakylään, järven etelärannalle Tamgaan.  Lomakylässä on vuokrattavia mökkejä, yhteiset suihku- ja käymälätilat sekä televisionkatselukatos. Mökit ovat muutaman neliön kokoisia, rapistuneita lautahökkeleitä ilman mukavuuksia ja autokotimme tuntuu ylelliseltä niihin verrattuna.  Kävelymatkan päässä on tienvarsimyymälöitä, joista voi ostaa leipää, juomia ja hedelmiä.  Melonit ja aprikoosit ovat erityisen mehukkaita. Leipäpussista löysin torakan ja koska en halunnut kasvattaa automme matkustajamäärää, ulkoroskikseen joutuivat nopeasti sekä leipä että torakka.

Naapurimökeissä on majoittuneena iloinen, keski-ikäisten kirgisialaisten opettajien ryhmä.  He pyytävät meiltä lainaksi hedelmäveistä, ja pian sen jälkeen saamme kutsun nauttimaan yhteistä iltapalaa. Puutarhapöydän ääressä esittelemme heille valokuvia Suomesta ja he kyselevät innostuneena maastamme ja matkastamme. Joudumme nolona toteamaan, että he tietävät enemmän Suomesta kuin me ainakaan etukäteen Kirgisiasta.  Puutteellisesta kielitaidostamme huolimatta juttu virtaa vuolaana, tunnelma on lämmin ja nauru hersyy välillä riehakkaana.

Illan tummuessa, auringon lämmön vielä viipyillessä ihollamme, istumme lyhtyjen valossa, markiisin alla.  Tunnemme itsemme etuoikeutetuiksi monella tapaa.  Kirgisiassa meille on konkretisoitunut monta kertaa, mitä on syntyä rikkaaseen, demokraattiseen valtioon, jossa on ajattelun ja sananvapaus.  Keskusteluissamme muistamme usein myös ystäviämme kotimaassa, jotka jo palailevat kesälomiltaan työn ääreen. Vaikka meillä on takanamme yli 13 000 kilometriä, matkamme on vasta alussa.  Matkanteko tähän asti on sujunut kohtalaisen helposti ja olemme voineet jutella paikallisten kanssa ainakin perusasioista englanniksi, saksaksi tai venäjäksi.  Seuraavan rajanylityksen jälkeen kyrilliset aakkoset vaihtuvat kiinalaisiin merkkeihin ja tulemme olemaan meille vielä kokonaan tuntemattomalla maaperällä.  Vatsanpohjassa lentelee jo aika paljon perhosia!