15. elo, 2016

Silkkitiellä

Ilma seisoo hautovan kuumana yllämme kuin paksu peitto. Hiki valuu noroina pitkin nenänvartta, vaatteet liimautuvat ihoon kiinni, kieli tarttuu kitalakeen ja janottaa.  Keidaskaupunki Turpan Taklimakanin aavikon reunassa sijaitsee 153 metriä merenpintaa alempana, eikä sitä suotta pidetä Kiinan kuumimpana paikkana.

Olemme matkanneet jo kymmenen päivää Kiinassa pitkin vanhan silkkitien pohjoista reittiä.  Matkallemme ovat osuneet keidaskaupungit Kashgar, Aksu, Kuqa, Karla ja Turpan. Kulkiessamme Tienshan-vuoriston eteläreunaa olemme nauttineet jännittävän vaihtelevista vuorimaisemista. Vuoret ovat kivisiä, jyrkkäreunaisia ja karuja, niiden pinta aaltoilee värikkäänä.  Eri mineraalien värjäämä maa-aines saa ne hohtamaan vuoroin punaisena, vihreänä tai kullankeltaisena, kuin liekehtivä tuli.

Silkkitien tunnelmaa olemme aistineet vanhoissa kaupungeissa, joiden vanhimmat säilyneet rakennukset ovat nähneet kauppiaita ja matkaajia jo viidensadan vuoden ajan. Kauppa basaareissa käy nykyisinkin vilkkaana, ja tarjolla on edelleen mm. silkkiä, kirjailtuja kankaita, mattoja, koruja, teetä ja kuivattuja hedelmiä. Pitkäkaulainen, kaksikielinen perinnesoitin, dutar, soi haikeana vanhan soittajan käsissä.  Alueen monikulttuurista kulttuuriperintöä olemme päässeet ihastelemaan koristeellisissa islamilaisissa moskeijoissa, jyhkeissä mausoleumeissa, romanttisissa palatseissa ja buddhalaisissa luolissa ja rauniokaupungeissa.

Olosuhteet silkkitiellä ovat kuitenkin kamelikaravaanien ajoista muuttuneet. Kun keskiajalla kamelit etsivät jalansijaa vaikeakulkuisten vuorten reunalla tai jokilaaksoissa, huristelee nykykaravaanari keidaskaupunkien välin pitkin moottoritietä. Päivämatkatkin ovat 30-40 kilometristä kymmenkertaistuneet. Alueen kuuma ilmasto ei ole muuttunut, mutta huomaan tekniikan kehittymisen helpottavan nykykaravaanaria kytkiessäni ohjaamon ilmastoinnin päälle. Ja kun korkkaan janon tullessa jääkaappikylmän juoman, muistan kaivojen välin kamelikaravaaniajoilla saattaneen olla kolmekin päivää. Sitä paitsi silkkitien aikaan karavaanin matka saattoi pysähtyä äkisti rosvojoukon hyökätessä ja ryöstäessä mukana olleen kullan ja jalokivet. Nyt karavaanaria vaanivat vain nopeusvalvontakamerat ja moottoritien tietullit, joista selviää useimmiten muutaman euron maksulla.

Ehkä silkkitien aikoina matkaavia muukalaisia kummeksuttiin ja heihin suhtauduttiin epäluuloisesti, joskus olivat vastassa miekat ja keihäät. Me sitä vastoin olemme saaneet osaksemme paljon hymyjä ja ”helou”-tervehdyksiä. Välillä tunnemme olomme filmitähdiksi, kun paikalliset ihmiset haluavat välttämättä päästä samaan valokuvaan kanssamme.

Elämä se on kuin silkkiä vaan – nykykaravaanarina silkkitiellä!