24. elo, 2016

Kiinalaista kaupunkielämää ja tapakulttuuria

On iltayö Lanzhoun miljoonakaupungissa, Kiinassa.  Yritän saada unta autopetissäni, mutta ulkoa kantautuvat äänet vievät huomioni. Autojen torvet soivat lakkaamatta. Erilaiset hälyttimet vinkuvat lyhyitä melodianpätkiä.  Viereisistä katukuppiloista kuuluu kovaäänistä, kiinankielistä puheensorinaa ja välillä kohoavaa naurunremakkaa. Kaiken taustalla on jatkuvana virtana pauhaava kaupunkiliikenteen jyly. Kurkkaan ulos pikkuikkunasta ja näen joka puolella vilkkuvat kirkasväriset neonvalot, joiden koukeroiset kirjoitusmerkit houkuttelevat öisiä kulkijoita ravintoloihin ja karaokebaareihin.

Vasta äsken pujottelimme läpi ruuhkaisen kaupungin. Täällä liikennekulttuuri on kaoottista, ja kuljettajan on oltava hereillä joka sekunti. Ryhmittäytymistä ei oikeastaan tunneta, vaan lähinnä mennään sieltä, mistä mahdutaan -  ja kuka on nopein, menee ensin. Hämmästelimme risteyksiä, joissa kaistamerkinnöin ohjataan suoraan ajavien oikealta puolelta kääntymään vasemmalle -  ja kun molemmille valot vaihtuvat yhtä aikaa vihreäksi, onkin sekamelska valmis.  Lanzhoussa rakennetaan tällä hetkellä myös uutta metrolinjaa ja sen vuoksi kaksi- tai kolmikaistainen ajotie saattaa muuttua äkisti vain yksikaistaiseksi, ja riski joutua yhteentörmäykseen on suuri. Iltarukouksessani kiitän vielä, ettei tullut kolhuja.

Epeli on pysäköitynä ydinkeskustan ahtaalle, mutta vartioidulle parkkipaikalle. Pankin edessä olemme myös valvontakameroiden ulottuvilla, joten yöpaikkamme on turvallinen, vaikkakin kallis, koska jouduimme ostamaan kaksi ruutua varmistaaksemme, että sovimme aamulla lähtemään ruttaamatta viereisiä autoja. Viereiseen pysäköintiruutuun saimme kaksi ”No Parking”-merkillä varustettua muovikartiota varaamaan meille paikkaa.

Kertaan vielä mielessäni päivän tapahtumia. Miten Gansun provinssin museossa ihmettelimme neoliittikauden fossiileja ja dinosaurusten luurankoja sekä tutustuimme tarkemmin silkkitien historiaan ja buddhalaiseen taiteeseen. Kapusimme autollamme kapeaa tietä pienelle vuorelle, jonka laella kuvasimme alas kaupunkiin aukeavia näköaloja: Keltaisen joen yli kulkevia siltoja, korkeita tornitaloja ja kippurakattoisia paviljonkeja ja temppeleitä.  Istuimme kuilun yllä hieman epävarman tuntuisessa natisevassa köysihississä ja kävelimme yli Keltaisen joen pitkin saksalaisten rakentamaa, yli sata vuotta vanhaa, siltaa. 

Hieman hämmentävältä tuntuu, että paikallisille me olemme se nähtävyys. Pysähtyessämme risteykseen tai ruuhkaan kaupunkiliikenteessä, viereisten autojen ikkunat aukeavat ja kännykkäkamerat räpsyvät. Kävellessämme keskustassa tai ollessamme ostoksilla paikallisessa Vanguard-tavaratalossa meidät pysäytetään usein ja paikalliset ihmiset haluavat päästä samaan valokuvaan kanssamme. Puhumattakaan siitä, jos grillaamme tai istumme kahvilla automme edustalla – silloin ihmiset kerääntyvät ringiksi ympärillemme ihmettelemään touhujamme.

Näitä mietiskellessäni uni valtaa minut ja nukun sikeästi aamuun.  Kun kadunkulmien kaiuttimien toistaessa aamujumppamusiikkia heräämme, meitä odottaa kiinalainen yllätys. Yön aikana parkkipaikka on täyttynyt entisestään ja nyt autoja on pysäköitynä Epelin molemmille sivuille, niin liki, etteivät edes ovet mahdu aukeamaan. Yksi auto on poikittain edessämme.  Pysäköintialueen vartija ei puhu englantia ja kohauttelee vain kapeita hartioitaan, kun yritämme selvittää, miksi viereinen paikka ei ole tyhjä, vaikka maksoimme kahdesta ruudusta.

Temperamenttisilla ilmeillä, eleillä ja viittomilla saamme kuitenkin organisoitua pysäköintialueen uudelleen ja pääsemme jatkamaan matkaamme.  Kun selvitämme hetken kuluttua tilannetta kiinalaiselle oppaallemme, hän hymyilee meille hyväntahtoisesti ja toteaa tämän olevan tyypillistä kiinalaista tapakulttuuria, johon tulee suhtautua ymmärtäväisesti. 

Ja tottahan se on, ettei kaksi ihmistä pysty muuttamaan miljardin ihmisen tapaa toimia - ja jään miettimään, olisiko se edes tarpeenkaan. Juuri nämä kiinnostavat pienet erothan ovat rikkautta, jotka tekevät myös matkailusta elämyksen!