30. elo, 2016

Tiibetiläiselämää

Kun astumme sisään luostarin porteista, mystinen ilmapiiri leijuu yllämme kuin pilvi. Symbaalin tihenevä kumina kutsuu punakaapuisia munkkeja kiirehtimään sisälle vinoseinäiseen, valkeaksi kalkittuun, ornamenttikoristeiseen temppeliin, jonka ikkunanpielet ovat mustat. Joukko vanhempia munkkeja laittaa päähänsä kukon helttaa muistuttavan, keltaisen päähineen ja istuutuu toimittamaan rituaaleja. Nuoremmat munkit riisuvat perinteiset kippurakärkiset saappaansa pujahtaessaan jonossa sisälle koristeellisesta oviaukosta. Ihmettelemme luostarielämää tiibetinbuddhalaisessa Labrangin luostarissa, Xiahessa.

 

Luostarialueella on myös koulu, jossa voi opiskella tiibetinbuddhalaisuutta. Meditaatio-opetus kestää kolme vuotta, kolme kuukautta ja kolme päivää. Tiibetiläisperheelle on suuri kunnia, jos pojasta tulee munkki. Punakaapuisia, lyhyttukkaisia poikia onkin alueella kymmenittäin, nuorimmat heistä kuusivuotiaita. Päätös askeettiseen luostarielämään asettautumisesta tuntuu suurelta tehtäväksi niin varhain, sillä se on elinikäinen. Koulussa pojat toistavat kuorossa esilukijan lausumia tantroja. Mutta kun on välitunnin aika, he juoksevat piha-alueelle pelaamaan jalkapalloa ja heittelemään frisbeetä tai piipahtavat pieneen myymälään ostamaan pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä tai jäätelöä. Oppaan toimiessa tulkkina juttelemme muutaman munkkipojan kanssa. Ujo nuori mies esittelee meille ylpeänä tiibetinkielistä oppikirjaansa. Vilkas, kolmetoistavuotias poika kumartuu kurkkaamaan pihalla olevan kiven pyöreästä reiästä selittäen meille, että siitä voi nähdä lohikäärmeen pään. Ja toden totta, kun katson oikeasta kulmasta, katolla oleva kultainen lohikäärme irvistää minulle veitikkamaisesti.

 

Temppelialueella on paljon tiibetiläisiä vierailijoita perinteisissä asuissaan. Vanha mies hypistelee käsissään pitkää rukousnauhaa, nuorempi pyörittää myötäpäivään pientä, varrellista rukousmyllyä. Tämä metallinen sylinteri pitää sisällään paperisuikaleita, joihin on kirjoitettu buddhalaisia tekstejä. Yhdellä pyöräytyksellä ne tulevat kaikki luetuksi. Vanhat, harmaalettiset mummot kiertävät temppeliä myötäpäivään hymisten rukouksiaan ja työntävät kulkiessaan liikkeelle ulkoseinää vasten olevat suuret rukousmyllyt, joihin on taottu pyhiä kirjoituksia. Buddhalaisuuteen kuuluva itsekuri ja askeettisuus tulevat esille myös temppelin edustalla harjoitettavista rukouksista, kun kovakuntoiset, iäkkäät pyhiinvaeltajat tekevät punnerruksia muistuttavia liikkeitä yhä uudestaan ja uudestaan. Itse emme tuohon pystyisi. Sen huomaamme kiivetessämme läheiselle kukkulalle ottamaan maisemakuvia luostarialueesta. Pienikin ponnistelu hengästyttää, sillä ilma on ohutta täällä kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa.

 

Kun kävelemme Xiahen pikkukaupungin katuja, on vaikea muistaa, että olemme edelleen Kiinassa. Jopa Xianista kotoisin oleva oppaamme kokee olevansa kuin ulkomailla, sillä täällä tiibetiläisvähemmistön alueella kaikessa näkyvät tiibetiläiset tavat ja kulttuuri. Korkeaposkiset, mustapalmikkoiset naiset pukeutuvat värikkäästi ja kantavat kaulassaan hopeasta ja värikkäistä helmistä tehtyjä koruja. Vauvat ja taaperot kulkevat äidin selässä kantoliinaan käärittynä.Miehillä on tunikassaan leveä lannevyö. Katukuppiloiden tarjonnassa on voiteetä, kuivattuja sieniä ja jakinlihaa. Apteekin purkit sisältävät parantavia yrttejä. Matkamuistomyymälät pullistelevat kashmirhuiveja, vuohien ja jakkien sarvia ja jopa villieläinten taljoja. 

Koska kuivattu jakinliha ja voitee eivät oikein houkuta, päätämme pitää suomalaiset lettukestit. Herkutellessamme letuilla, hillolla ja juhlamokalla olemme kiitollisia siitä, miten monenlaista Kiinaa olemme päässeet kuluneitten viikkojen aikana näkemään aina muslimikulttuuriselta silkkitieltä suurten kiinalaisten kaupunkien kautta tänne vuoristoisiin tiibetiläiskyliin saakka.