7. loka, 2016

Surullisten kohtaloiden äärellä Kambodzassa

Istun vanhan mopotaksin kuluneella takapenkillä kylki kiinni puolisoni kyljessä ja katselen ympäröivää liikennettä Phnom Penhin kaupungissa, Kambodzassa. Taksin repaleinen pressu liepottaa ilmavirrassa, joka viilentää mukavasti niskaani ja tuo helpotusta päivän hiostavaan kuumuuteen. Kuljettaja tuntee kaupunkinsa hyvin ja pujottelee taksillaan tottuneesti moottoripyörien ja autojen välissä. Phnom Penh on muutamasta lasisesta pilvenpiirtäjästään huolimatta yleiskuvaltaan vielä varsin rähjäinen kaupunki. Suuret jätekasat talojen vierustoilla, jalkakäytävien irtonaiset laatat sekä katujen kuoppainen ja halkeillut pinta kertovat meidän olevan kaukana maailman huippumetropoleista.

Mopotaksin moottori yskähtelee hieman ja yhtäkkiä veto siitä tuntuu loppuvan kokonaan. Pian tasainen hurina muuttuu irtonaisen metallin kolinaksi. Seuraavat muutaman kymmenen metriä kuljettaja työntää menopeliämme. Sitten olemmekin sopivasti korjaamon kohdalla, joita on täällä onneksi tiuhassa. Viisi minuuttia kestävän korjaustuokion jälkeen jatkamme turvallisesti matkaamme.

Saavumme viidentoista kilometrin päähän keskustasta, surulliseen paikkaan, joka kantaa nimeä Choeung Ek eli kuoleman kentät. Täällä hiljennymme hetkeksi hämmästelemään ihmisen pohjatonta julmuutta.  Punaisten khmeerien aikana 1975-79 juuri tällä kentällä teloitettiin mitä hirveimmillä tavoilla tuhansia ihmisiä, joista suuri osa oli naisia ja lapsia.  Joukkohaudoista esiin kaivetut luut ja pääkallot huutavat sanattomasti muistomerkin lasiseinän takaa vaatien meitä paikalle tulleita matkalaisia pysähtymään kohtalonsa äärelle. Ne muistuttavat Kambodzaa vasta vähän aikaa sitten kohdanneesta kansanmurhasta, jossa lähes kaksi miljoonaa ihmistä – noin kolmannes koko väestöstä -  sai surmansa.

Kierrämme hiljaisina alueen.  Pohdimme mielessämme jo aiemmin tänään kuulemiamme uhrien järkyttäviä tarinoita.  Saimme tutustua tarkemmin Kambodzan surulliseen lähihistoriaan vieraillessamme Phnom Penhin keskustassa sijaitsevassa punakhmeerien salaisessa kidutuskeskuksessa, Tuol Slengissa, josta käytettiin koodinimeä S 21.   Ahtaat vankisellit, raa’at kidutusvälineet ja uhrien valokuvatut kasvot tallentuivat verkkokalvoillemme emmekä saa niitä varmasti ihan heti mielestämme. Kaikkein koskettavinta oli kuitenkin kidutuskeskuksesta pelastuneen Chum Meyn henkilökohtainen tapaaminen. Vain seitsemän kidutuskeskuksen seitsemästätoista tuhannesta uhrista säilyi hengissä.   Osa vangeista kuoli kidutukseen Tuol Slengissa ja loput päätyivät kuorma-autojen lavoilla juuri tänne teloitettaviksi.

Kun palaamme takaisin kaupunkiin, kiinnitämme eri tavalla huomiota kohtaamiimme ihmisiin. Keskustellessamme paikallisten ihmisten kanssa meille todentuu, että sisällissodassa jokainen perhe menetti jonkun läheisen. Mitä kaikkea kätkeytyykään niin usein hymyilevien kambodzalaisten kasvojen taakse? Mistä löytyy voimaa antaa anteeksi ja jatkaa elämää, kun entinen vihollinen voi olla nyt lähin naapurisi?

Sydämessäni yhdyn näiden ihmisten suurimpaan toiveeseen: ” Ei koskaan enää!”