26. loka, 2016

Thaimaa - portit lomailijan paratiisiin avautuvat

Kahden viikon raja-asemalla odottelun jälkeen ajamme vihdoin läpi koristeellisesta portista, jossa lukee kultaisin kirjaimin ”Welcome to Kingdom of Thailand”. Huomaamme heti, että kuukauden kehitysmaajakson jälkeen olemme nyt tulleet selkeästi kehittyneempään ja rikkaampaan maahan.  Täällä tiet ovat päällystettyjä, talot maalattuja ja niitä ympäröivät nurmikentät hoidettuja. Katujen varsien mainoskylteissä meitä houkuttelevat ostoksille kansainväliset kauppaketjut, joiden valikoimiin kuuluu ihania luksustuotteita, kuten juustoa, leikkeleitä, jugurttia ja tuoremehua.  Aiemmasta Thaimaan vierailusta on jo aikaa, mutta nyt tämän maan ilmapiirissä on jotain aivan erilaista.

Kuningas on kuollut. Thaimaan puna-valko-siniset liput riippuvat alakuloisina puolitangossa. Maahan on julistettu vuoden suruaika.  Suurikokoiset kuninkaan muotokuvat hallitsevat katukuvaa. Niiden edessä on paljon kukkia. Mustavalkoinen surunauha kiertää useiden julkisten rakennusten ympärillä porteissa ja aidoissa. Kansansuru on läsnä kaikkialla. Ihmiset ovat pukeutuneet mustaan ja valkoiseen. Työasuihinkin on lisätty surunauha.  Koko kansan suuresti pitämä kuningas Bhumibol Adulyadej hallitsi maataan seitsemänkymmentä vuotta ja ennätti olla Thaimaan keulakuva usean sukupolven ajan – lähes kolme kertaa niin kauan kuin oma ”kansanisämme” Kekkonen.

Kahden viikon viive aikataulussamme tarkoittaa, että voimme tutustua Thaimaan nähtävyyksistä vain muutamiin.  Niinpä suuntaamme ensimmäiseksi Kanchanaburiin, Kwai-joelle. Kwai-joen silta tuli kuuluisaksi samannimisestä elokuvasta vuonna 1957. Tämä silta ei tosin näy kyseisessä klassikkoelokuvassa, sillä se on hämmästykseksemme filmattu Sri Lankassa. Kanchanaburissa Kwai-joen ylittävällä herttaisella rautatiesillalla on kuitenkin kerrottavanaan elokuvasta tuttu synkkä tarina historiastaan. Toisen maailmansodan aikaan japanilaiset pakottivat sotavankinsa julmasti rakentamaan rautatien halki Thaimaan ja Burman raja-alueella olevan vaikeakulkuisen vuoriston. Neljäsataa kilometriä pitkän radan rakentamiseen kului vain kaksikymmentä kuukautta. Rakennustöissä kuoli satatuhatta vankia aliravitsemukseen, tauteihin ja mielivaltaisiin rangaistuksiin.   Sotahistoriaan pääsemme tutustumaan yksityiskohtaisemmin sillan kupeessa sijaitsevassa museossa, jonka näyttely on harvinaisen laaja ja kiinnostavasti näytteille asetettu.

Syvennämme vielä aiheeseen perehtymistämme tekemällä retken 80 kilometriä luoteeseen sijaitsevaan Helvetintulen solaan, jossa sijaitsee sotavankien rakentaman radan kuolettavin osuus. Kävelemme jyrkkiä portaita alas kanjoniin, jonka vangit ovat hakuillaan hakanneet läpi korkeiden kallioiden. Kun jo puolen tunnin hiostava kävely trooppisessa bambumetsässä hengästyttää meitä, mietimme, millaista sotavangeilla on ollut, kun hakkujen on pitänyt heilua 18 tuntia vuorokaudessa aliravitsemuksesta tai sairauksista huolimatta.

Matkamme jatkuu turistikaupunki Hua Hinin eteläpuolelle, Dolphin Bayhin, mistä löydämme hyvän ystävämme vihjeen perusteella paratiisimaisen levähdyspaikan. Pysäköimme Epelin kristillisen lomakeskuksen takapihalle, palmujen katveeseen. Kävelymatkaa valkohiekkaiseen, lähes autioon merenrantaan on sata metriä. Seuraavat päivät nautimme auringon lämmöstä hiekkarannalla loikoillen ja meren aaltojen lempeää loisketta kuunnellen.