5. joulu, 2016

Kotoisalla saarella – tauko karavaanarielämään

Tuuli puhaltaa navakasti Beinn-y-Phott-kukkulan huipulla. Vedän ulkoilutakkini hupun tiukemmin päähäni ja katselen joka puolelle avautuvaa maisemaa: vihreitä kukkuloita, pörröisiä lampaita vuosisatoja vanhojen kiviaitojen reunustamilla pelloilla sekä Irlanninmeren vaahtopäisten tyrskyjen lyöntiä kallioiseen rantaan. Tässä maisemassa on minulle jotain kotoisaa ja rakasta - onhan Mansaari jo kymmenen vuoden ajan tarjonnut kodin ja elinympäristön esikoislapsellemme ja nyttemmin siitä on tullut myös lapsenlastemme synnyinmaa.

Annan katseeni kiertää ympäri saaren rantoja ja siellä kohoavia pikkukaupunkeja. Niiden kiviset rakennukset ovat vanhoja ja kauniita torneineen, erkkereineen ja korkeine ikkunoineen.  Värikkäät kalastusalukset ja ylväsmastoiset purjeveneet satamassa luovat oman merellisen tunnelmansa, jossa on kieltämättä jotain lumoavaa. Eipä ihme, että maisemien kuvauksellisuus on houkutellut Mansaarelle usein myös elokuvantekijöitä – viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana täällä on kuvattu yli 80 elokuvaa.

Jatkamme vaellusretkeämme ja polku johtaa meidät pitkin pellon piennarta viikinkien aikaisen kiviympyrän luokse. On rauhoittavaa ajatella, että pysyvää asutusta tällä saarella on ollut kivikaudelta saakka ja maan parlamentti Tynwald on lajissaan maailman vanhin. Maailmanpoliittiset muutokset kantautuvat tänne hitaasti ja itsenäinen saari jatkaa rauhallista maatalous- ja kalastuspainotteista elämäänsä pörssiheilahteluista huolimatta.

Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen päiväretkemme jatkuu autolla. Nyt Epelin ollessa vielä merimatkallaan olemme kuitenkin vapaita ajamisesta ja suunnistamisesta ja saamme nautiskella matkanteosta takapenkillä istuen.  Tyttäremme Heli kurvailee tottuneesti pitkin kapeaa ja mutkaista vuoristotietä, joka toimii kerran vuodessa maailman vanhimman ja vaarallisimman moottoripyöräkilpailun TT-ajojen näyttämönä. Kisojen aikaan Mansaarella vierailee tuhansia turisteja – nyt joulukuussa heitä ei täällä näy.

Piipahdamme vielä Mansaaren eteläisimmässä pisteessä. Ajamme halki Cregneishin ihastuttavan perinnekylän, jonka valkoiseksi kalkitut, olkikattoiset talot toimivat nykyisin kotiseutumuseona. Kiipeämme kalliojyrkänteille, joiden railomaiset halkeamat saavat meidät tarkkailemaan askeleitamme - astuminen railoon johtaisi useiden kymmenien metrien pudotukseen alas hyiseen mereen. Valokuvaamme merestä sokeritoppaa muistuttavana kartiona kohoavaa kalliota sekä auringonlaskua meren yllä.

Illan pimetessä palaamme Ramsey´iin.  Vaikka jalkamme ovat väsyneet ja lihaksemme jäykät päivän punnerruksesta, olemme tyytyväisiä kaikkeen yhdessä näkemäämme ja kokemaamme. Kuuma suihku ja lämmin juoma tuntuvat autuaallisilta. Kivan päivän kruunaa suloisen lapsenlapsemme kaulaani kiertyvät kädet ja kuiskaus ” Mummi, minä olen sinun kaveri!”