27. tammi, 2017

Vaellusretkellä Tulimaan luonnonpuistossa

Laamaeläin guanako nauraa kihertää meille käheällä äänellään vatsa hytkyen. Se ei varmaan ennen ole nähnyt pingviiniä näin ylhäällä vuoristossa. Pingviiniä minä muistutan erehdyttävästi töppöjalkoineni mustavalkoisessa ulkoiluasussani. Askelkin alkaa olla vaelluksen tässä vaiheessa jo lyhyt. Valitsimme rohkeasti kävelyreiteistä haastavimman, kahdeksan tunnin vaelluksen, Tierra del Fuegon luonnonpuistossa, Argentiinassa.

Reitti on ollut maastoltaan vaihteleva. Aluksi polku kiemurteli loivasti nousten aarniometsässä. Pystyyn kuivaneita keloja oli paljon ja tuulen kaatamat konkelot natisivat arveluttavasti. Ihastelimme jyrkkäreunaisia kanjoneita ja kuuntelimme puron solinaa alhaalla laaksossa. Pysähtelimme kuvaamaan lintuja: karakaroja, haukkoja ja rastaita. Sitten rämmimme vaikeakulkuisessa, upottavassa suossa yrittäen löytää askelille paikan ruohotupsujen juurelta toivoen, etteivät vaelluskenkämme hörppäisi varren kautta vettä. Täällä valokuvasimme Patagonian alueelle ominaisia, matalakasvuisia kukkia, kuten pikkuorkideoita ja esikoita.

Guanakon kohdatessamme alkaa jyrkkä nousu paljaalla, kivisellä vuorenrinteellä. Vuoren huippu on pilvipeiton takana.  Tuulee navakasti ja alkaa sataa lunta. Aluspaita on silti hiestä märkä ja vähän väliä on pysähdyttävä tasaamaan sykettä. Pohdimme, kannattaako jatkaa ylös asti, kun näkyväisyys pilvisumussa on olematon. Haluamme kuitenkin nähdä vaelluspolun päätepisteen – onhan kotikielinen mottomme ”Anna kaekkes, vuan älä periks!”

Kun pääsemme huipulle, meillä on haltioitunut voittajafiilis. Emme luovuttaneet, vaan voitimme itsemme!  Löydämme suojaisan paikan vuoren kivisen harjanteen toiselta puolelta, jossa kaivamme eväät esille repuistamme. Siinä istuessamme pilvipeitto väistyy ja taivas kirkastuu. Eteemme avautuvat joka puolella silmiä hivelevän upeat maisemat. Näemme merenlahden ja sen rannalla maailman eteläisimmän kaupungin, Ushuaian, sekä kapeaa Beaglen kanaalia reunustavat jyrkkäreunaiset Andien vuorijonon eteläpään lumihuiput.

Tiiraillessani maisemaa kameran linssin takaa, huomaan äkkiä, että jokin karvainen liikahtaa kivikossa. Pekka luulee aluksi minun pelleilevän, kun kuiskaan, että joku eläin on hänen takanaan. Laiha, tuuheahäntäinen kettu jolkottelee esiin vuoren harjanteelta. Se ei meistä välitä, vaan pysähtyy kymmenen metrin päähän nytystelemään turkkiansa hampaillaan. Sen ilme on ikionnellinen, kun se rapsuttaa kutiavaa kylkeään takajalallaan. Videoimme tyytyväisinä ketun hauskoja temppuja, kunnes se loikkaa kevyesti kallioreunan taakse, kameran ulottumattomiin.

Jos yli kilometrin nousu vuorelle oli rankkaa, niin vähintään yhtä rankkaa on alaspäin tuleminen. Joudumme jännittämään jalkojemme lihakset äärimmilleen välttääksemme ensin hallitsemattoman luisun irtokivilohkareiden päällystämällä jyrkkälaskuisella polulla ja myöhemmin sovittaessamme askeleitamme puunjuurien täyttämillä loivemmin alas viettävillä rinteillä. Kun vihdoin saavumme Epelin luokse, ovat jalkamme totaalisen maitohapoilla. Juuri ja juuri saamme noustua portaat ylös ohjaamoon.

Iloisina kaikesta kokemastamme olemme valmiit kääntämään Epelin nokan kohti pohjoista. Olemme nyt reittimme kauimmaisessa pisteessä ja tästä eteenpäin jokainen ajokilometri tuo meidät lähemmäksi Suomea, Kuopiota ja kotia.