11. helmi, 2017

Helsingfors - Helsinki vai jotain ihan muuta?

Hieraisen silmiäni toisenkin kerran, kun ajaessamme El Calafatesta pohjoiseen valtatietä n:o 40 Argentiinassa huomaamme opastetaulussa lukevan ”HELSINGFORS 75 km”.  Sitä ei voi sivuuttaa. On ihan pakko lähteä ottamaan selvää, miksi paikalle keskellä Patagoniaa on annettu sama nimi kuin kotimaamme pääkaupungille toisella kotimaisella kielellämme.

Soratie Helsingforsiin on kuoppainen, ja rynkyttävä ajo perille kestää yli kaksi tuntia. Välillä mietin jo, onko tässä päähänpistossa mitään järkeä. Maisema on kuivaa pensasaroa, pampaa, mutta huomaamme horisontissa siintävien lumisten vuorten lähestyvän sitä mukaa, kun matkamme etenee. Ylitämme useita huteria siltoja, joiden puiset rakenteet rolisevat epäilyttävästi.  Kauniin vaaleanpunainen Condor-joen silta on arveluttavin, sillä sen korkeudeksi ilmoitetaan vähemmän kuin Epelin korkeus. Mahdumme juuri ja juuri, kun pysyttelemme kaarevan sillan keskellä. Pysähdymme kuvaamaan tienvarrella loikkivaa mara-jänistä ja pitkänokkaisia ibis-lintuja. Kondorikotkat liitelevät korkealla, eivätkä antaudu millään kuvattaviksi.

Kun vihdoin saavumme perille, on maisema henkeäsalpaavan upea. Viedma-järvi lainehtii sinisenä ja sitä ympäröivät jyrkät, lumihuippuiset vuoret. Voisin kuvitella olevani Norjan vuonoilla – en niinkään Helsingissä.  Tien päätepisteessä on kodikas pikkuhotelli – Estancia Helsingfors. Kun hotellin väki kuulee meidän tulevan Suomesta, toivottavat he meidät erittäin ystävällisesti tervetulleiksi ja lupaavat meille yöpymispaikan pieneltä parkkialueeltaan.  Istahdamme aulan baarijakkaroille kahvittelemaan ja saamme kuulla mielenkiintoisen tarinan paikan historiasta.

Paikan nimi ei ole sattumaa. 1900-luvun alussa tänne paikalle saapui ratsastaen ja osan matkastaan hiihtäen suomalainen Alfred Ramström.  Hän rakensi paikalle talon ja asettui tänne viettämään lammasfarmarin elämää. Hän myös istutti talon ympärille puita täällä alituiseen kovasti puhaltavan tuulen suojaksi ja kokeili eri kasvilajien menestymistä puutarhassaan.  Tuntuu jännältä ajatella, että nyt jo korkeiksi kasvaneet havupuut ovat nähneet Alfredin perheineen hyörimässä pihapiirissään. Tila laajeni jopa 20 000 hehtaaria kattavaksi suurtilaksi ja Alfred rakensi palvelusväelleen kivirakennuksen, jonka rauniot ovat edelleen pihanperällä. Elämä lumisten vuorten juurella, karun autiomaan reunalla, kylmissä ja tuulisissa luonnonolosuhteissa ei ollut helppoa. Lähimpään kaupunkiin El Calafateen matka kesti viikon, joten siellä käytiin täydentämässä muonavarastoa kerran vuodessa. Tarina kertoo myös, että kuukausien aikana vaivoin säästetyt rahat hupenivat usein äkkiä kestikievarin väkijuomiin. Alfred sairastui syöpään ja kuoli v. 1942 Buenos Airesissa. Lopulta Argentiinan valtio pakkolunasti tilan maat luonnonsuojelualueeksi.

Seuraavana päivänä teemme pienen vaellusretken Helsingforsin tilaa ympäröiville vuorille. Pääsemme katselemaan kirkkaan turkoosina välkehtivää Sinistä laguunia, jonka vesi on ylempänä sijaitsevan jäätikön sulamisvettä. Vesi alas virtaa kohisevina putouksina. Ihastuttavaa on, että jäätikkö vuorten välissä on nimetty suomalaisen löytäjänsä mukaan Alfrediksi.