26. helmi, 2017

Villarrica-tulivuoren valloitus

On vielä pimeää, kun soimaan asennetut mobiililaitteet hälyttävät kilvan klo 5.00 Chilen aikaa. Pikaisen aamiaisen jälkeen nostan jääkaapista eilen valmiiksi laittamani eväät reppuihimme ja kävelemme muutaman sadan metrin matkan Florencia-matkatoimiston eteen Puconissa. Vähitellen paikalle ilmaantuu muitakin halukkaita vuorenvalloittajia. He näyttävät treenatuilta, ja mietin, tuliko nyt haukattua liian iso pala kakkua – riittääkö kuntoni vaellusreitille, jonka haastavuus on luokiteltu korkeimmaksi mahdolliseksi. Hieman hämilläni pyörittelen käsissäni myös tarvittavia välineitä: kypärää, hakkua, vaelluskenkiin laitettavia jääpiikkejä ja hengityssuojainta.

Pian sulloudumme minibussiin ja aamuauringon jo punertaessa taivaanrannassa saavumme luonnonpuiston portille. Oppaamme käy selvittämässä sisäänpääsyyn vaadittavat maksut ja muodollisuudet. Olemme etukäteen allekirjoittaneet todistukset, jotka vapauttavat luonnonpuiston henkilökunnan kaikesta vastuusta, mikäli meille sattuisi vaelluksella onnettomuus. Ennen vaelluksen alkua kuulemme myös, ettei matkatoimisto voi luvata, että jaksamme välttämättä kiivetä ylös määräajassa. Luonnonpuiston säännöt estävät kraaterille menon klo 13 jälkeen. Tällä ehkä varmistetaan, ettei kukaan vaeltajista jää vaaralliselle rinteelle pimeän tultua.

Kun bussi kurvaa soratien päähän ja astumme ulos, jöhmöttää lumihuippuinen 2847 m korkea Villarrica-tulivuori haastavana edessämme. Sen laelta nousee vaaleaa höyryä tasaisena virtana – onhan se Chilen aktiivisin tulivuori. Saamme pikaisen kurssituksen hakun käyttöön, jonka jälkeen lähdemme astelemaan kapeaa polkua peräkanaa. Aluksi oppaan kävelytahti tuhkaisen soran päällystämällä rinteellä ei tunnu kovalta, mutta jokainen askel on nousua. Hakku auttaa huomattavasti tasapainon ylläpitämisessä, kun polku kiemurtelee läpi suurempien irtokivien ja magman. Opas kertoo niiden olevan jäänteitä edellisestä, kahden vuoden takaisesta purkauksesta. Hengitys tihenee ja juomapullo kevenee tasaisesti. Kun saavumme vihdoin lumen rajaan, on syke korkeimmillaan. Onneksi nyt pidämme pienen tauon, haukkaamme evässämpylöitä ja saamme opastusta lumiosuudelle. Kuvaamme upeita maisemia rakoilevien pilvien yläpuolella. Näemme Villarrica-järven ja sitä ympäröivät metsänpeittämät kukkulat. Kauempana kohoaa lumihuippuisina toisiakin Andien vuoriketjuun kuuluvia tulivuoria.

Lumessa yritän astua edelläni kulkevien jalanjälkiin. Huomaan, että jalkani ovat keskivertoa aika paljon lyhyemmät ja siellä täällä joudun harppomaan. Isken tarmokkaasti hakkuni aina yläpuolellani olevaan rinteeseen vuoroin oikealla vuoroin vasemmalla kädellä sen mukaan, mihin suuntaan vuoren rinnettä polku kulloinkin mutkittelee. Ennen viimeistä kiipeilyosuutta pysähdymme ja jätämme reppumme yhteen kasaan. Kevennämme kantamuksiamme nopeuttaaksemme kraaterille pääsyä. Nyt mukaan otetaan vain välttämätön eli kypärä, hakku, hengityssuojain ja kamera.

Olo on euforinen, kun saavutamme huipun ja silmiemme edessä ammottaa valtava kraateri. Opas varoittelee meitä menemästä liian lähelle helposti murenevaa magman muodostamaa reunaa. Pekka naurahtaa, että hän ymmärtää nyt, miksi retkimaksu annettiin etukäteen. Hengityssuojain kasvoillamme uskaltaudumme kuitenkin kurkkaamaan kraaterin pohjalle, jossa hehkuu oranssinpunainen laavajärvi.  Kokemus on ainutlaatuinen. Koko maailmassa aktiivisen laavajärven kraaterissaan sisältäviä tulivuoria on vain viisi. Äkkiä edessämme oleva kraateri jyrisee ja pulputtaa ylös nielustaan tuhkaa ja laavaa, joka ilman läpi lentäessään jähmettyy magmamuruiksi. Ihastuneet huudahdukset kiirivät ilmoille katsojien suista.

Kauan emme kraateria pysty ihastelemaan, sillä sieltä nousevien myrkyllisten kaasujen vuoksi huipulla saa olla suojaimen kanssakin vain kymmenen minuuttia. Yksi huikea kokemus on silti vielä edessämme. Alaspäin tultaessa viiletämme lumiosuudet liukurilla laskien. Vaikka hakku toimii kätevänä jarruna, tahtoo vauhti yltyä kovaksi varsin jyrkässä laskussa. Kun laskun jälkeen ammennan useita kourallisia housunkauluksesta sisäänpäässyttä lunta, josta osaa valuu kylminä vesinoroina pitkin selkääni, palaa lapsuusmuistot talvisessa Suomessa vääjäämättä mieleeni.

Viimeinen reipas kävelyosuus vuoren rinnettä alaspäin upottavassa sorassa sujuu oppaan neuvomalla tekniikalla nopeasti.  Istahtaessamme väsynein lihaksin bussin viereen vielä odottelemaan viimeisiä tulijoita nostamme onnellisina kätemme ja lyömme ylävitoset – Me teimme sen!