9. huhti, 2017

Rento lomapäivä Brasiliassa

Vihreät palmut reunustavat muhkuraista valtatietä ajaessamme etelästä pohjoiseen pitkin Atlantin rantaa Brasiliassa. Vastaantuleva autokanta on vanhaa. Pyöreänokkaiset kuormurimersut tuovat mieleen vanhat kotimaiset dokumenttielokuvat. Matkaa tehdään usein myös hevoskärryillä tai ratsastaen. Ratsastajat suojaavat päänsä kypärän sijasta mustalla, huovutetusta villakankaasta tehdyllä baretilla. Asumukset maaseudulla ovat vaatimattomia, maalaamattomia lautahökkeleitä. Iloisen kirjavat pyykit lepattavat tuulessa harmaiden mökkien seinustoille ripustetuilla naruilla.

Muutaman kymmenen kilometrin matkalla tien molemmin puolin kulkee leveä vesioja, jossa uiskentelee jättimäistä marsua muistuttavia, ruskeaturkkisia kapybaroja eli vesisikoja. Vesihyasintit kukkivat hennon vaaleanvioletteina ojassa. Ne ovat vesisikojen suurinta herkkua. Myös nopeusrajoitusmerkkiä komistaa vesisian kuva. Törmääminen jopa 90 kiloa painavaan, maailman suurimpaan jyrsijään voisikin suistaa henkilöauton helposti tieltä. Oja houkuttelee myös monia lintuja, enimmäkseen kahlaajia ja sorsia.   Harmaat, pitkäjalkaiset töyhtöromiskot kahlaavat vesikasvien seassa sulat pörhöllään. Näitä, kuin jo osittain höyhennettyjä lintupoloja ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa uljaiksi – romisko onkin varsin osuva suomalainen nimi tälle lajille – linnunromiskolle.

Käännymme pois päätieltä ja ajamme neljätoista kilometriä kapeaa, pöllyävää hiekkatietä Peixe-järven luonnonpuistoon. Matala järvi välkehtii sinisenä auringonpaisteessa. Luonnonrauhasta kanssamme nauttivat puhtaanvalkoiset lumihaikarat ja mustakaulaiset joutsenet. Karjalauma kahlailee vilvoittelemassa matalassa rantavedessä – Brasilian lihatuotannon kriisi ei tunnu näitä eläimiä koskettavan.

Maisema muuttuu ja edessämme kohoaa korkeita, vaaleahiekkaisia dyynejä. Voisi luulla olevansa autiomaassa, ellei kuulisi jo dyynien takaa Atlantin aaltojen voimakasta pauhua. Saavumme rannalle ja näemme vaaleaa hiekkarantaa, joka jatkuu molempiin suuntiin kauas, silmänkantamattomiin.  Pian loikoilemme aurinkotuoleissamme ja kulutamme aikaamme lueskelemalla, kirjoittelemalla ja kuuntelemalla aaltojen lakkaamatonta kohinaa. Juostessamme iltalenkillä rantaviivaa pitkin törmäämme muutamaan jättikokoiseen, kuolleeseen merikilpikonnaan, jotka ovat ajautuneet aaltojen mukana rantaan. Säikähtäisin varmasti, jos sellainen sattuisi uimaretkellä elävänä vastaan.

Paikka tuntuu paratiisilta ja yhteisestä sopimuksesta päätämme jäädä yöksi tänne luonnon keskelle, kauas muista ihmisistä, puhelinverkosta ja internetyhteyksistä.  Emme osaa kuvitella, että Brasiliasta kuulemamme uhkakuvat aseellisista ryöstöistä voisivat mitenkään ulottua tänne asti.   Ihailemme vielä hetkisen kuun hopeaisena läikkyvää siltaa meren pinnalla ja kiitollisina rentouttavan lomapäivän luontoelämyksistä nukahdamme toistemme kainaloon.