6. touko, 2017

Sadepäivän mietteitä Paraguayssa

Sataa. Ei tihkuttamalla – vaan kaatamalla. Sade liejuunnuttaa punaisen savimaan ja suuria lammikoita kertyy äkkiä tielle. Vesi virtaa puroina ja vie mennessään maa-ainesta synnyttäen tiehen railomaisia halkeamia. Näkyvyys on olematonta. Onneksi koordinaatein asettamamme päätepiste lähestyy koko ajan. Pian navigaattori ilmoittaa ” Olet saapunut määränpäähän – määränpää on oikealla” ja näemme edessämme vankat portit. Vaikka astun ulos vain hetkeksi ja minulla on sateenvarjo, kastun läpimäräksi astuessani ulos autosta kilkuttamaan portinpielessä roikkuvaa perinteistä, metallista ovikelloa. Koirat haukkuvat. Hetken kuluttua alueen isäntä avaa oven ja toivottaa meidät tervetulleiksi. Olemme saapuneet Hasta del Pasta -leirintäalueelle, joka sijaitsee Alton kylässä, kivenheitonmatkan päässä Paraguayn pääkaupungista, Asuncionista.

Sade laantuu ja pystytämme leirin. Laitamme grillin tulille. Harvoin on lohi maistunut niin hyvältä, kuin nyt ruokaillessamme automme edustalla auringon punatessa taivaanrannan. Siinä istuessamme kertaamme päivän tunnelmia ja ensivaikutelmiamme Paraguaysta. Maaseudulla näkemämme ihmiset ovat hyvin köyhiä. Maanomistus on täällä harvojen etuoikeus. Päätien varrella huomasimme muutamien suurten tilojen pihateiden liittymiä ja portteja. Suurin osa maaseudun ihmisistä työskentelee noilla tiloilla aamusta iltaan olemattomilla päiväpalkoilla – saaden juuri ja juuri hankituksi työllään päivän ruoka-annoksen. Heidän tulevaisuutensa ei näytä ruusuiselta.

Nukuttuamme rauhallisen yön lähdemme tutustumaan kaupunkielämään Asuncionissa. Liikenne pääkaupunkiin johtavalla väylällä on ruuhkaista. Tuntuu siltä, että kaikki pääkaupunkiseudun 2,5 miljoonaa ihmistä ovat liikkeellä yhtä aikaa. Matkaa tehdään enimmäkseen lommoisilla avolavapakettiautoilla ja täyteenahdetuilla bussinrotiskoilla. Muutama keltainen taksi pujottelee kaistalta toiselle ruuhkajonossa. Moottoripyöräilijät tunkevat ajopelinsä pienen pieniin rakosiin ja ohittelevat muuta liikennettä, joka matelee hitaasti eteenpäin. Tilannetta auttaisi varmasti, jos osan kulkijoista voisi siirtää juniin raiteille tai jopa metroihin maan alle – nyt kaikki tuntuvat liikkuvan kumipyörillä. Autojen välissä kävelevät rohkeasti chipa-leipien myyjät iso leipäkori päälaellaan. Nuoret pojat koettavat hankkia lisätienestiä pesemällä liikennevaloihin pysähtyneiden autojen tuulilaseja.

Yllätys on, että itse ydinkeskustassa liikenne on rauhallisempaa. Silmiinpistävää on aseistettujen poliisien ja vartioiden runsas määrä. Heitä parveilee suurten julkisten rakennusten ympärillä sekä pankkien ja ostoskeskuksien edustoilla. Ihmisjoukko on tullut seuraamaan nuorten tanssiesitystä aukiolla. Kuukausi sitten opiskelijoiden mielenosoitus korruptoitunutta maan hallintoa vastaan riistäytyi käsistä. Siitä muistuttaa pahoin palanut ja vaurioita kärsinyt kongressitalo. Sen lasiseinissä on kammottavia reikiä ja koko rakennusta kiertää poliisin suojanauha.  Tutustumme Paraguayn historiaan pikkuruisessa itsenäisyysmuseossa ja kuvaamme koristeellisia kolonialismin aikaisia rakennuksia.  Kauniit rakennukset tahtovat kuitenkin jäädä hyvin irrallisiksi muuten yleiskuvaltaan varsin rähjäisessä suurkaupungissa. Ankean harmaat betoniseinät ovat siellä täällä tosin saaneet väriä katutaiteilijoiden spray-maaleista.

Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen Paraguay saa minut hieman mietteliääksi. Vaikka meillä ei ole täällä mitään hätää, olen hieman surullinen paikallisten ihmisten puolesta. On vaikeaa nousta ylös köyhyyden sudenkuopasta, jos valtaapitävät ihmiset pitävät etuoikeutenaan kerätä kaikki tuotot keinoja kaihtamatta omiin taskuihinsa.