5. kesä, 2017

Andien yli Argentiinasta Chileen

Herään siihen, että päätäni puristaa, kuin se olisi ruuvipenkissä. Silmiäni kirveltää ja nenäni tuntuu olevan tukossa. Kieleni on turvonnut ja tarttunut kiinni kitalakeen. Kun yritän nousta istumaan, alan voida pahoin, ja minun on juostava kiireesti vessaan oksentamaan.  Kello on seitsemän ja ulkolämpömittari näyttää -15 astetta.  Näin alkaa aamu Paso Jaman raja-asemalla, yli neljän kilometrin korkeudessa, Andien vuoristossa. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni sairastunut ”vuoristotautiin”.

Tulimme Argentiinan ja Chilen väliselle raja-asemalle eilen aamuna. Näimme jo kauas valtavan pitkät rekkajonot, seassaan muutamia busseja ja henkilöautoja. Saimme kuulla, että rajatie on ollut kiinni jo useita päiviä kinostuneen lumen ja jään vuoksi. Informaatiota tullimiesten taholta tipahteli harvakseltaan. Asiaa ei ainakaan helpottanut tullin pistelakko Chilen puolella.  Lopulta meille kerrottiin, että huomenna pääsisimme rajan yli yhtenä saattueena.  Saatuamme oman numeromme jonossa jäimme odottelemaan raja-aseman aukeamista yön yli. Olimme onnellisia, että autossamme on toimiva lämmitys ja muut mukavuudet. Monilla muilla matkalaisilla ei asiat ollut ihan yhtä hyvin. Bussimatkustajat yrittivät lämmitellä juomalla termareittain matea. Rekkojen koneet hurisivat läpi yön.

Kello kahdeksan aurinko nousee ja raja-asema aukeaa. Ensin lähtevät rekat. Sitten ajamme me muut numerojärjestyksessä tulliin. Tullimuodollisuudet sujuvat nopeasti.  Sadankuudenkymmenen kilometrin pituinen matka Andien vuorijonon huipulla Argentiinasta Chileen voi alkaa. Olemme iloisia, että lumitilanne tiellä on saatu kuntoon, emmekä tarvitsekaan matkata saattueessa, vaan saamme jäädä ihailemaan ja valokuvaaman maisemia, milloin itse haluamme. Vaikka olemme varustautuneet lumiketjuilla, tuntuu helpottavalta tietää, ettei lunta ole enää paljon mutkaisella vuoristotiellä.

Raja-aseman jälkeen tie nousee vielä tavoittaen lähes viiden kilometrin korkeuden. Aurinko saa Andien vuorijonon lumihuiput hohtamaan kirkkaina ja maisemat ovat uskomattoman kauniit. Pysähdymme keittelemään kahvit ja päänsärkykin hellittää vähitellen. Guanakoja loikkii tien yli silloin tällöin. Ihmettelemme, mitä ne löytävät ravinnokseen roudan kovettamilla, osin lumen peittämillä vuorten rinteillä.  Tien reunojen auratut lumivallit nousevat välillä kahden metrin korkuisiksi.  Jotkut liikennemerkit ovat uponneet kokonaan lumivalleihin. Mutta tiellä lunta ei ole – onneksi.

Matkaamme vuoristotietä alaspäin jylhänä, lähes kuusi kilometriä korkeana kartiona kohoavan Licancabur-tulivuoren sivuitse. Sen alarinteillä tarkkailevat laamat ohikulkevaa liikennettä. Kuvaamme laamoja sekä outoja, erimuotoisia kivipaaseja, jotka ovat muodostuneet vulkaanisessa purkauksessa. Nämä Pacanan munkeiksi nimetyt hahmot saavat helposti mielikuvitukseni liikkeelle ja mieleeni tulevat monet tarinat, joissa jättiläiset jähmettyivät kivipatsaiksi.

Korvani menevät lukkoon, kun aloitamme jyrkän, kolmenkymmenen kilometrin pituisen laskun kohti ilta-auringossa hehkuvaa Atacaman autiomaata. Jännityksellä odotan jo, millaisia elämyksiä autiomaa tulisi meille tarjoamaan. Seuraavina päivinä voisin varmasti unohtaa ainakin sadevarusteet, sillä Atacamassa, maailman kuivimmassa paikassa, saattaa sateiden väli olla jopa 400 vuotta.