9. kesä, 2017

Lumoava Atacama - enemmän kuin autiomaa

Autiomaissa on aina oma viehätyksensä. Ne ovat laajuudessaan ja kuivuudessaan haastavia paikkoja ylitettäväksi. Tällä matkalla reitillemme osuivat loputtoman tasainen Gobi Mongoliassa, Taklimakan hiekkadyyneineen Kiinassa ja nyt viimeisimpänä, maailman kuivimpana alueena pidetty Atacama, Pohjois-Chilessä.

Minulla ei ollut suuria ennakko-odotuksia Atacaman suhteen - odotin näkeväni lähinnä hiekkaa ja suolaa. Ehkä juuri siksi yllätyin. En arvannut, miten monimuotoinen ja värikäs voi autiomaakin olla.  Maiseman Atacamassa tekee omintakeiseksi sitä reunustavat lähes kuusi kilometriä korkeat, lumihuippuiset vuoret, joista suurin osa on tulivuoria. Tuliperäisyys leimaa muutenkin Atacaman autiomaata, joka muodostuu hiekkakentistä ja laavatasangoista.  Kävellessämme korallimaisiksi kivettyneillä hiekka- ja suolalohkareilla, voisin katsella autiomaasta avautuvaa maisemaa loputtomiin. Yritän tallentaa mieleeni sen värien harmonian: hiekan ruskean, ruohotupsujen hennon vaaleanvihreän, kuloheinän okran, kalliorinteiden terran ja vuorten seinämien violetin eri sävyt.

Eräs Atacaman erikoisuus ovat suola-altaat, joiden vedessä voi kellua.  Pekka kokeileekin kellumista Cejar-järvellä. Koska on vasta aamupäivä, vesi on kylmän autiomaayön jälkeen vielä varsin viileää. Niinpä minä keskityn kellumisen sijaan kuvaamaan Andien lumihuippujen heijastusta Cejar-järven pinnasta.  Suolapitoisilla järvillä viihtyvät myös flamingot, joiden suojelualueita on Atacamassa useita. Kulutamme useita tunteja Chaxa-järvellä seuraten vaaleanpunaisten flamingojen flamenco-tanssia, kun ne imuroivat ravintoa pohjamudasta. Keskityn pitkään ja hartaasti seuraamaan kameran linssin takaa hetkeä, jolloin kirkkaanpunaisin siivenreunoin varustettu chilenflamingo nostaa päänsä ja peilaa itseään veden pinnasta. Jäämme yöksi autiomaahan ja pääsemme näkemään auringon nousun ja laskun sekä miljoonat öiset tähdet Atacaman yllä. Innostun kuvaamaan kuuta, ja ihmeekseni huomaan, että kamerani 65-kertainen zoomi tuo näkyviin jopa kuun pinnanmuodot.

Seuraavat päivät vietämme autiomaan reunalla San Pedro de Atacaman pikkukylässä, jota pidetään pienestä koostaan huolimatta Chilen arkeologisena pääkaupunkina.  Tuntuu jännittävältä ajatella, että Atacaman alueella on ollut asutusta jo 2000 eKr. Kiipeämme Quitor Pukara- kukkulalle hämmästelemään raunioita linnoituksesta, jonka quechua-intiaanit rakensivat puolustuksekseen 1200-luvulla.  Kurkkaamme sisään San Pedro de Atacaman kirkkoon, jossa pidettiin messuja jo neljäsataa vuotta sitten.  Ihmettelemme kirkon rakennusarkkitehtuuria, jossa ei ole käytetty lainkaan nauloja, sillä puurakenteet on yhdistetty toisiinsa laamannahkaremmeillä. Erikoinen on myös kaktuksesta tehty kirkon portti.

Tunnen siirtyväni kokonaan toiseen todellisuuteen, kun ajamme San Pedrosta muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Valle de Muerteen.  Täällä ”Kuolleessa laaksossa” maisemat ovat karut ja kuolleet, kuin Marsissa. Kun ajamme läpi syvän kanjonin, saavumme laaksoon, jossa punertavat, vulkaanisen kiven, hiekan ja suolan muodostamat kartiot kohoavat maasta tiheänä muodostelmana. Tämä maisema on kuin toiselta planeetalta ja se sopisikin erinomaisesti avaruuselokuvan filmauspaikaksi.

Auringonlasku Valle de Lunan eli Kuunlaakson yllä on satumaisen kaunis katsellessamme sitä kapealta, kahden syvän rotkon väliseltä kallioharjanteelta.  Kun auringon säteet kultaavat kalliot ja värittävät pastellisävyillä ympäröivät vuorten rinteet, on näkymä pysähdyttävän lumoava – kuin uni tai haavetodellisuus. Meidän on kuitenkin herättävä tähän todellisuuteen ja laskeuduttava alas kapeana luikertavaa kalliopolkua ennen pimeän tuloa.

Viikon verran Atacaman aluetta ihasteltuamme matkamme jatkuu vuoristomaisemista lähes kolme kilometriä alaspäin, länteen ja kohti Tyynenmeren rantaa.