4. heinä, 2017

Kaikki päivät eivät ole yhtä aurinkoisia

Pitkällä matkalla pitää varautua siihen, ettei aurinko aina paista.  Sen hyväksymme tullessamme viettämään rauhallista juhannusviikonloppua Lago Peñuelasin luonnonpuistoon Valparaison alueella, Chilessä.  Koko viikonlopun kestävä sadekaan ei meitä masenna.  Käytämme aikamme auton sisällä lukien ja katsellen elokuvia tietokoneelta.  Pekka pähkäilee sudokujen saloja ja minä virkkaan ikuisuusprojektiani, parisängynpeittoa.

Maanantaiaamun koittaessa olemme levänneitä ja haluamme lähteä hoitamaan murron jälkeisiä virka-asioita sekä täyttämään jääkaappiamme läheiseen Viña del Marin kaupunkiin.  Menen nostamaan puomia ja Pekka aikoo siirtää Epelin ulos leirintäalueen tasaiselta nurmikentältä.  Silloin yht’äkkiä sateen pehmentämä maa pettää Epelin painon alla ja yli viisi tonnia painava matkailuautomme putoaa pohjaansa myöten liukkaaseen mutaan.  Epeli jää kallelleen, niin että kuljettajan puoleinen sivu kyntää todella syvässä ja toisen puolen renkaat pyörivät koholla tyhjää kuravellissä. Ilman kitkaa tasauspyörästön lukot tai lumiketjutkaan eivät auta.

Alkaa lapiointiurakka.  Kahden tunnin lapioinnin ja usean lähtöyrityksen jälkeen olemme entistä syvemmällä mudassa.  Lähden hakemaan apua luonnonpuiston vastaanotosta.  Kohta paikalle saapuu pikkutraktori. Noin puolen tunnin tehottomien hinausyritysten jälkeen upoksissa ovat sekä auto että traktori.  Lapiointi jatkuu. Kuulemme, että saisimme isomman traktorin hinaamaan meitä huomenaamuna.  Illalla Pekka jatkaa kaivamista tehden ajoväylää isommaksi aamua varten.

Vietämme yön vinossa autopedissämme ja toiveikkaana heräämme uuteen aamuun.  Isompaa traktoria ei näy eikä kuulu.  Sitten saamme tiedon, että se on hyytynyt  matkalle.  Pyydämme seuraavaksi tilaamaan hinausauton, jossa olisi vinssi.  Muutaman tunnin jälkeen hinausauto vinsseineen saapuukin paikalle.  Auto kiinnitetään riimuilla läheiseen puuhun ja vinssiä apuna käyttäen alkaa uusi irrottamisyritys.  Kymmenen minuutin jälkeen katkeavat riimut.  Seuraavan yrityksen tuloksena katkeaa vinssin vaijeri.  Ja hinausauton kuljettajan pinna.  Hän poistuu kuormureineen tuohtuneena paikalta.  Olemme nyt olleet upoksissa vuorokauden ja liikkuneet eteenpäin noin metrin.

Toisen hinausauton saaminen leirintäalueelle kestää hieman kauemmin, sillä se on tilattava Santiagosta.  Parin tunnin odottelun jälkeen uusi hinausauto saapuu ja osoittautuu tehokkaaksi työvälineeksi.  Epeli on irti muutamassa minuutissa.  Nyt on kuitenkin jo ilta pimenemässä, joten päätämme jäädä leirintäalueelle vielä yhdeksi yöksi.  Hieman väsyneinä pesemme mutakylpyjä ottaneet hiekkalevyt ja ketjut sekä auton renkaineen viereisessä purossa. 

Seuraavana aamuna, kun jätämme luonnonpuiston ja pääsemme isolle maantielle, huomaamme, että Epeli liikkuu mutkitellen kuin humalassa.  Raidetanko on harmiksemme vääntynyt hinausprosessin epäonnisissa vaiheissa.  Se pitäisi korjauttaa mahdollisimman pian. 

Sitä ennen on kuitenkin pakko täydentää ruokavarastojamme, sillä luonnonpuistossa viettämiemme ylimääräisten päivien jälkeen tarjolla on vain pikkuötököiden kansoittamia näkkäreitä ja venäläisiä säilykkeitä.

Lähden tarmokkaasti hakemaan ruokaa isoon supermarkettiin ja pistäydyn vielä sisään mennessäni hakemassa käteistä rahaa kaupan aulassa sijaitsevasta pankkiautomaatista.  Täytän ostoskärrin laitojaan myöten tuoreella ruualla. Kassalla kohtaan jälleen epämieluisan yllätyksen – olen unohtanut pankkikorttini automaattiin.  Kun puoli tuntia myöhemmin kuulen, etten voi saada korttiani takaisin ilman chileläistä henkilötunnusta, minua ei hymyilytä enää yhtään.

Tänään on uusi päivä. Heräämme uuteen aamuun kovapohjaisella leirintäalueella Horconin kalastajakylässä.  Pekka hitsaa autoomme uutta puskurin pidikettä alueen isännän kanssa.  Kuulemme, että laiva, joka tuo meille renkaat Saksasta, on saapunut  juuri Valparaison satamaan reilun kolmen kuukauden odottelun jälkeen.  Aurinko paistaa.