16. heinä, 2017

Ensivaikutelmia Boliviasta

Tie Chilestä Boliviaan kulkee yli kolmen kilometrin korkeudessa halki Atacaman kuivan ja karun autiomaan. Liikennettä on vähän, ja meitä ilahduttavat vain tien varsilla laiduntavat autiomaan sinnikkäät eläinsuoriutujat: laamat ja aasit.  Pysähdymme vielä aivan rajan tuntumassa kuvaamaan vaaleanpunaisia flamingoparvia Ascotan-suolajärvellä sekä jatkuvasti kuumaa rikkihöyryä ja savua sisuksistaan työntävää Ollagüe-tulivuorta, jonka mukaan myös pikkuruinen rajakaupunki on saanut nimensä.  Kun Bolivian raja lähestyy, tie kapenee entisestään. Ylitettyämme hiljaisen raja-aseman päällyste loppuu ja tie muuttuu pöllyäväksi, paikoin valkeaksi, suolapeittoiseksi soratieksi.

Saapuessamme syrjäiseen Uyunin pikkukaupunkiin Lounais-Boliviassa, aurinko on jo laskenut. Katuvaloja ei muutaman korttelin kokoisen ydinkeskustan ulkopuolella ole, ja tunnelma pimeässä kaupungissa, indogeenisia torimyyjiä ja heidän eri-ikäisiä asiakkaitaan täynnä vilisevillä kaduilla, on kaoottinen. Musiikki soi pikkukuppiloiden kaiuttimista.  Jotkut kadun kulkijoista ovat horjuvasta astunnastaan päätellen nauttineet liikaa väkeviä juomia tai pureskelleet runsaasti kokalehtiä.

Meille tuottaa hieman päänvaivaa löytää sopiva yöpymispaikka, sillä leirintäalueita ei täällä tunneta, ja useiden hostellien pihat osoittautuvat autollemme liian ahtaiksi. Hetkisen kierreltyämme päädymme oivallisen iOverlander-mobiilisovelluksen suosittelemana rauhalliseen kadunvarsiparkkiin armeijan sotilaskoulutuskeskuksen edustalle. Käymme heittämässä vähän tippiä vartiosotilaille ja nukumme yömme rauhassa.

Paikka osoittautuukin aivan erinomaiseksi tukikohdaksi tehdä kävelyretkiä Uyunin keskustaan, jonne säntäämmekin oitis muutaman päivän kestäneen autiomaataipaleen aikana kertyneitä asioita hoitamaan. Saamme vaihdettua paikallista rahaa eli bolivianoja, hankimme puhelimeen bolivialaisen sirukortin, täydennämme aspiriinivarastomme vuoristotaudin ehkäisemiseksi ja pesetämme kertyneet pyykit pikkupesulassa.

Huomaamme tulleemme nyt elämää ja värejä pursuilevaan ympäristöön.  Ketšua- ja Aimara-heimoihin kuuluva väestö pukeutuu perinteisesti värikkäisiin asuihin ja komeisiin hattuihin. Lapset roikkuvat mustalettisten äitiensä selkäpuolella kantoliinoissa. Kaupantekoon kuuluu tinkiminen ja turistit maksavat kolminkertaisen hinnan esim. polttoaineesta. Kiertelemme katetulla torialueella ja löydämme sieltä sopivia paikallisia tuoretuotteita: leipää, vihanneksia ja hedelmiä.  Hypistelemme kauniin kirjavia alpakanvillaisia käsitöitä: ponchoja ja hartiahuiveja. Lämpimät asusteet ovatkin tarpeen täällä ohuessa ja kylmässä vuoristoilmassa. Vaikka päivät ovat aurinkoisia, yöllä lämpömittari valahtaa helposti nollan alapuolelle.

Kävelemme kolmen kilometrin matkan kaupungin ulkopuolelle tutustumaan yhteen erikoisimmista turistinähtävyyksistä -  ”junien hautausmaahan”.  Radan varressa seisoo hyljättynä kymmeniä ruostuneita vetureita ja junavaunuja, jotka kuljettivat 1800-luvulla  kaivosteollisuuden mineraaleja Tyynenmeren satamiin.  Indogeenisten ihmisten rautateihin kohdistamat sabotaasit ja lopulta merenrantakaistaleen menettäminen Chilelle tekivät lopun rautateiden kulta-ajasta Boliviassa.

Patikkaretkellämme törmäämme myös Uyunin asukkaiden köyhyyteen ja ikävään ympäristöongelmaan. Heti kaupungin ulkopuolella olevat rakennukset on kyhätty kasaan pellinkappaleista, lastulevystä ja pahvista.  Joka puolella ajelehtii roskia, ja ulosteiden kuvottava haju täyttää ilman.

Seuraavana päivänä ajamme puolen tunnin päähän Uyunista, ja aloitamme seikkailun maailman suurimmalla suola-aavikolla Salar de Uyunilla.  Kohteenamme on aavikon keskellä sijaitseva kaktussaari, Isla Inkahuasi.  Nähtäväksi jää, kuinka sen löydämme, kun valkeaa suolaa riittää horisonttiin asti ja matkaa saarelle halki aavikon on noin sata kilometriä.