31. heinä, 2017

Inkojen jäljillä Bolivian vuoristossa

Aamuauringon noustua ajamme halki piskuisten vuoristokylien Keski-Boliviassa. Täällä maisemaa leimaavat jyrkät korkeuserot, ja kapea tie mutkittelee pitkin rinteitä vuoroin ylös vuoroin alas.  Aurinko kultaa viljapellot rinteillä ja osa sadosta on jo korjattu kartiomaisiksi kuhilaiksi. Vastaamme tulevat siististi puetut koululaiset kävelevät reippaasti tien vartta kiirehtien aloittamaan uutta koulupäivää. Pitkät mustat letit heilahtelevat ohittaessamme tyttöjoukon.  Pojat taiteilevat horjuen polkupyörineen lähes olemattomalla pientareella.  Miehet aloittelevat peltotöitään kävellen aasien vetämien aurojen perässä.  Perinteisesti hameisiin ja hartiahuiveihin pukeutuneet naiset paimentavat lampaitaan tai taluttavat riimussa lehmiään.  Pikkutaaperot istuvat leikkimässä hiekassa pikkuruisten kotimökkiensä edustalla, matalin luonnonkivimuurein ympäröidyissä pihapiireissä.

Poconan kylään tultuamme pysähdymme ostamaan vastaleivottuja leipiä lettipäiseltä mummolta, jonka mustat silmät tuijottavat meitä ulkomaaneläviä hieman hämmästyneinä knallihatun alta. Tie alkaa nousta ja kapenee entisestään.  Ajaessamme vuoren seinämän ulkokaarteissa huomaan puristavani toisella kädelläni tiukasti oven kahvasta, toisella penkin reunasta.

Vihdoin saavutamme tien päätepisteen. Pysäköimme Epelin ja lähdemme jalkaisin tutustumaan Incallajtaan, joka on muinainen inkojen kaupunki.  Incallajta on Bolivian tärkein inkaraunio ja se on vahva todiste inkaimperiumin leviämisestä 1400-luvulla Cuscosta etelään.  Lähes kuusisataa vuotta vanhat rauniot ovat vaikuttava näky.  Jyhkeä, 78 metrin pituinen ja 26 metrin levyinen Kallanka-rakennus kielii inkojen arkkitehtuurisista taidoista, joissa luonnon kivet on sovitettu toistensa lomaan ilman laastia.  Yläluokan kaksikerroksiset, ikkunoilla varustetut talot ovat myös vielä osittain pystyssä, samoin rakennelma, jossa ”viisaat naiset” ovat opastaneet nuoria naisia taiteen tekemisessä sekä tekstiilityötaidoissa. Keskusaukion tiedetään olleen uskonnollisten rituaalimenojen ja riittijuhlien keskus.  Täällä on varmaan vuosisatoja sitten juhlistettu monien yläluokan poikien varttumista miehiksi, tanssittu sadetansseja ja palvottu inkajumalia: aurinkoa, kuuta ja ”äiti maata”.  Uhrikivi kertoo inkojen uskonnon julmasta puolesta – jopa lapsiuhreista. Korkeasta tornista on vartioitu aluetta, mutta myös tarkkailtu tähtiä.

Raunioita ympäröivien vuorten rinteet ovat inkojen perinteiden mukaisesti pengerretty ja niitä viljellään edelleen. Tärkeimpiä viljelykasveja ovat peruna, kvinoa, maniokki, maissi ja kokapensas. Kävellessämme auringon- paahteisella raunioalueella voimme kuulla virtaavan veden solinan.  Pian laskeudummekin kapeita kiviportaita alas laaksoon ihastelemaan pystysuoraa kalliorinnettä pitkin syöksyvää kapeaa, mutta korkeaa vesiputousta. 

Päätämme jäädä yöksi vuoristomaisemiin ja leiriydymme Incallajtan parkkialueena toimivalle nurmikentälle.  Pian automme viereen ilmestyy utelias vieras.  Hän on ketšua-heimoon kuuluva vanha mies, joka asuu naapurustossa.  Ehkä hän on yksi Incallajtassa asuneiden inkojen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Mies hörppii tarjoamani kahvit tyytyväisenä. Hänellä olisi varmasti paljon mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana elämästään, mutta yhteisen kielen puuttuessa kommunikoimme lähinnä ilmeillä ja eleillä. Muutaman sanan mies osaa espanjaakin.   Kun näytän kamerastani hänestä ottamaani valokuvaa, hän innostuu ja haluaisi saada kuvan sieltä ulos. Pekka antaa ikämiehelle mustekynän lahjaksi, mutta hetken kuluttua hän pyytää, että näyttäisimme, miten kynää käytetään.  Sitten mies katoaa lähimpään pusikkoon ja palaa sieltä kantaen mukanaan oksia viereiselle nuotiopaikalle meille polttopuiksi.

Takanamme on jälleen yksi antoisa matkapäivä. Juuri erilaisten ihmisten tapaaminen sekä heidän historiaansa ja kulttuuriinsa tutustuminen tekevät matkastamme mielenkiintoisen ja unohtumattoman.