14. elo, 2017

Tärkeä kohtaaminen Perussa

Pienikokoinen, totinen, yksitoistavuotias ketšuapoika katsoo meitä hieman ujostelevasti mustilla silmillään. Tummat kulmakarvat kohoavat kirjavan pipon alla, kun kerromme ajaneemme 56 000 kilometriä päästäksemme vihdoin tapaamaan hänet viiden vuoden kirjeenvaihdon jälkeen. Kun kysyn hänen valkoisesta kissastaan, pieni hymynkare vilahtaa ohimennen suupielessä.  Perinteisesti kirjailtuun mustaan hameeseen ja lierihattuun pukeutunut, mustalettinen äiti haluaa kuulla, millaista on Suomessa. Hän on tullut yhdessä poikansa ja kahden muun sukulaislapsen kanssa World Visionin kummitapaamiseen Pitumarcan vuoristokylässä, Perussa.

Juttelemme hetkisen ja tunnelma vapautuu.  Kun ojennamme pojalle lahjaksi ostamamme jalkapallon, hän uskaltaa jo hymyillä.  Saamme myös halauksen ja poskisuudelman paikalliseen tapaan. Kuulemme, että poika on käynyt ahkerasti koulussa ja tykkää kovasti lukemisesta, erityisesti inkojen kansantarinoista. Niitä hän on lukenut kotona ääneen myös lukutaidottomalle äidilleen.  Lisäksi poika kertoo auttaneensa yksinhuoltajaäitiään kotitöissä ruokkimalla marsut ja pesemällä astiat.

Koskettavan tapaamisen jälkeen saamme vielä tutustua suomalaisten sponsoroimaan hankkeeseen laajemmin.  Olemme vaikuttuneita kirjastotoiminnasta, opetusta rikastuttavista toiminnallisista materiaaleista ja yrittäjyyttä tukevasta nuorten työpajatoiminnasta. Vähäisellä kuukausittaisella lahjoituksella täällä saadaan paljon hyvää aikaiseksi.

Iltapäiväaurinko paistaa kuumasti, kun lähdemme paluumatkalle kohti Cuscoa.  Ulkona puhaltava elokuinen vuoristotuuli ei viilennä oloamme auton sisällä.  Pysähdymme torille ostamaan oppaamme meille suosittelemia vitamiinipommeja, pikkuruisia ananaskirsikoita ja makeaa vehnäleipää.  Pienten kylien läpi ajaessamme huomaamme monia ”cuyeria”-ruokaravintoloita, jotka tarjoavat perulaista kansallisherkkua, marsupaistia.  Se tuntuu meistä hieman oudolta, koska olemme tottuneet pitämään marsuja lemmikkeinä perheessämme.  Opas kehuu marsunlihan olevan kolesterolitonta ja ravitsevaa.  Päätämme luopua ennakkoluuloistamme ja kokeilla tuota aluksi hieman arveluttavaa ”superfoodia”.

Marsupaisti on arvostettu juhlaruoka.  Se tarjoillaan yrtein maustettuna yhdessä maissin, perunoiden ja täytetyn paprikan kanssa. Hieman hämmentävältä tuntuu silti, kun eteemme kannetaan suurikokoisella lautasella kokonaisena nahkoineen paistettu jyrsijä.  Oikeaoppisesti marsu pitäisi syödä käsin. Retkipäivän kuljettajamme näyttää mallia ja hänen syömästään marsusta jää jäljelle vain kasa pieniä luita.  Samaan emme kuitenkaan äkkinäisinä kykene, vaan joudumme pyytämään avuksemme ruokailuvälineet. Maistan marsunlihaa varovasti ja nielaisen sen alas hörpäten Incakolaa kyytipojaksi.  Liha muistuttaa väriltään jänispaistia, maku on melko mieto.

Mielenkiintoisen matkapäivän jälkeen saavumme jälleen monta elämystä rikkaampana illansuussa leirintäalueelle.  Ennen nukahtamistani mietin vielä pientä kummipoikaani, joka kysyi, voisiko hän tulla käymään Suomessa.  Vastasimme, että kun hän opiskelee ahkerasti, niin aikuisena hän voi matkustella ja vierailla ehkä Suomessakin.  Olisipa todella mukavaa, jos vuosien jälkeen tapaisimme vielä.