16. elo, 2017

Machu Picchu - yksi toteutunut unelma

Pienestä tytöstä saakka olen haaveillut joskus pääseväni matkustamaan Peruun, näkemään Andien vuoriston ja vierailemaan maailman kuuluisimmilla inkaraunioilla, Machu Picchulla. Tänään siitä haaveesta taitaa tulla totta.  Siksi minua ei haittaa, vaikka kello soi 3.30 paikallista aikaa vaatimattomassa hostellihuoneessamme Aquas Calientesin kylässä. Autotietä tänne ei ole, joten jätimme eilen Epelin kapean serpentiinitien jälkeen viimeiselle mahdolliselle leirintäalueelle, Santa Teresan kylään.  

Nyt kiirehdimme bussijonoon, joka on ihmeeksemme varhaisesta ajankohdasta huolimatta jo satojen metrien pituinen.  On sesonkiaika ja tänne saapuu turisteja kaikkialta maailmasta.  Machu Picchun kävijämäärää on jouduttu rajoittamaan, joten sinne pääsee nykyisin ”vain” 2500 vierailijaa päivässä.  Bussiliput ostimme jo eilen, samoin retkieväät sekä teimme kaikki tarvittavat valmistelut, kuten latasimme kameroiden patterit ja varustimme retkireppumme aurinkorasvalla ja hyttyskarkotteella. Hörpin kadun varresta ostettua aamukahvia pahvimukista aamun viileässä vuoristoilmassa, joka tuntuu olevan täynnä innostunutta odotusta.

Bussilippujen tarkastaja kulkee jonoa vastaan ja leimaa lippumme. Mutta sitten saapuu toinen virkailija kysymään sisäänpääsylippuja Machu Picchun arkeologiselle alueelle. Olemme ymmällämme.  Eilisen turisti-infossa piipahtamisen jälkeen luulimme, että ne ostettaisiin vasta bussimatkan jälkeen alueen porteilta.  Näin ei kuitenkaan ole, ja kahden tunnin jonotuksen jälkeen saamme tietää myös, että aamupäiväksi emme enää lippuja saisi.  Hieman pettyneenä jätämme bussijonon ja siirrymme vielä hetkiseksi jatkamaan aamu-uniamme. 

Lipunmyynti aukeaa seuraavan kerran kello kymmenen, mutta kuten arvata saattaa, sen ovelle kertyy pitkä jono ennen sitä.  Niinpä Pekka lähtee hyvissä ajoin jonottamaan sisäänpääsylippua iltapäivävuoroon minun köllötellessä ja kerätessä vielä vähän aikaa voimia hostellihuoneen pehmeässä pedissä. Tuntuu työvoitolta, kun viiden tunnin jonotuksen jälkeen saamme ostettua liput!

Bussimatka ylös jyrkkää vuorenrinnettä Machu Picchulle kestää puolisen tuntia. En välitä juurikaan kurkkia maisemia, sillä pystysuoraa pudotusta tieltä alas Sacrada Vallen laaksoon on satoja metrejä. Kun sitten astun ulos bussista, on näkymät henkeäsalpaavan upeat! En ole koskaan elämässäni nähnyt vastaavaa maisemaa!  Inkojen imperiumin historiallista kaupunkia ympäröivät kallioseinäiset vuoret kohoavat jyrkkinä ja niiden huiput hipovat pilviä.

Opastettu kierros vie meidät kuudensadan vuoden taakse inkaimperiumin kulta-aikaan.  Ihmetystä herättää, kuinka hyvin rakennukset ovat kestäneet vuosisatojen ajan - ja kuinka korkeaa kulttuuria inkat ovat harjoittaneet jo silloin, kun meillä asuttiin vielä savupirteissä. Mielenkiintoista on nähdä inkojen aurinkokello ja -kalenteri sekä tähtien tarkkailuun tarkoitetut tornit ja vesipeilit. Mielikuvitukseni lähtee helposti liikkeelle ja voin nähdä seremonia-aukealla tanssivat jäntevät inkasoturit sekä uhrikiven luona auringolle, kuulle ja ”pachamamalle” eli äitimaalle uhrattavat vikunjat ja laamat.

Nytkin muutamia laamoja käyskentelee raunioilla turistien seassa.  Kun kaivamme esiin eväsbanaanit repuistamme, tekee yksi laama yllätyshyökkäyksen ja varastaa Pekalta banaanin ja hotkii sen kuorineen päivineen sisuksiinsa.  Onneksi banaani on paikallista satoa eikä varmaan sisällä säilöntäaineita.

Käveltyämme useita tunteja  lukemattomia kiviportaita ylös ja alas palaamme väsyneinä mutta onnellisina takaisin majapaikkaamme.  Mieleni täyttää kiitollisuus jälleen yhden suuren unelman toteutumisesta.