3. marras, 2017

Aaltoja ja konnia El Salvadorissa

Öinen sade piiskaa rajusti autokotimme seiniä ja tuuli huojuttaa pihan palmuja niin, että niistä putoilee kookospähkinöitä rymisten alas.  Onneksi olemme pysäköineet Epelin riittävän kauas palmuista ja usean kilon ”pommit” osuvat vain vajan kattopeltiin, joka päästää ilmoille jyhkeän rummutusäänen. Se riittää kuitenkin pitämään unenrippeet kaukana silmistäni vielä aamuyön pikkutunneilla.   Kuulostelen, yltyykö tuuli myrskyksi asti, sillä täällä Tyynenmeren rannalla hurrikaanit ovat juuri tähän vuodenaikaan hyvin tyypillisiä.  Ei sentään.  Aamuksi tuuli laantuu ja minäkin ehdin vielä torkahtaa, ennen kuin kukot ilmoittavat karhealla kiekunallaan auringon jälleen nousseen.

Päivästä tulee aurinkoinen ja lähdemme kävellen katselemaan ympäristöämme lähellä Cucon kylää, El Salvadorissa. Korkeat laineet kohisevat kuohupäisinä Intipucan vaaleaan rantahiekkaan. Useat surffarit taiteilevat kuohuissa lautoineen yrittäen pysytellä mahdollisimman pitkään aallonharjalla. Levitämme kaislamattomme lämpimälle hiekalle ja irtaudumme hetkeksi todellisuudesta uppoutuessamme kumpikin oman pokkarimme juonenkäänteisiin. Välillä rapistelemme eväspussiamme, josta keksit ja pähkinät häviävät puolihuolimattomasti suihimme.  Käymme vuorotellen viilentämässä oloamme merivedessä hyppien suolaisissa aalloissa. Pekka näyttää nauttivan kellunnasta ja kroolaa välillä sivuttain aaltojen välissä.  Kun on minun vuoroni, kävelen ensin melko pitkälle ja sukellan sitten joidenkin vaahtopäiden ali.  Kun käännyn rantaan päin, huomaan ajautuneeni sivusuunnassa melko kauas kaislamatostamme.  Ja kun yritän päästä takaisin, tuntuu meren imu vievän minua yhä kauemmaksi mukanaan. Saan ponnistella kovasti, että pääsen jälleen sen verran lähelle rantaa, että jalkani ulottuvat pohjahiekkaan.  Sivusuuntaisen matkan takaisin taitan sitten kävellen ja puuskuttaen, uida en enää jaksa, syke tikuttaa jo kuin lampaansaparo.

Iltapäivällä huomaan muutamien ihmisten kerääntyneen rannalle ryhmäksi aivan leiripaikkamme lähellä. He kyykkivät ringissä ja näyttävät ottavan kuvia kännykkäkameroillaan.  Lähden uteliaana katsomaan, mistä on kysymys.  Merikilpikonnaemo on kaivanut uurastaen syvän kuopan rantahiekkaan ja makaa nyt raukeana, silmät ummessa munimassa kymmenittäin pehmeitä munia kuoppaan. Mutta mitä ihmettä? Ennen kuin emo ennättää peittää munat, nostaa yksi miehistä sen takaisin veteen.  Nuori nainen riisuu hellemekkonsa ja kerää varovasti kaikki munat vaatteensa päälle, kietaisee mekkokankaan nyytiksi ja lähtee raahaamaan aarrettaan kohti läheistä Tortuga Verde- kilpikonnakeskusta. Saan kuulla, että munat siirretään vartioituun paikkaan, ”hautomoon”, suojaan paikallisten ihmisten keittopadoilta, kulkukoirilta ja linnuilta. Neljänkymmenenviiden päivän jälkeen munat kuoriutuisivat ja poikaset vapautettaisiin mereen. Mietiskelen hieman skeptisenä, onko luonnollisen pesinnän häirintä oikeasti paras tapa suojella luontoa. Ehkä rantojen siivoaminen muoviroskista ei ainakaan sisällä samanlaista glamouria – näin voisi ainakin päätellä kyseisen rannan siisteystasosta.

Illalla syömme poikkeuksellisesti ravintolassa, sillä juhlistamme viidettäsadatta reissupäiväämme.  Siinä ruokaillessamme kuulemme, että tänäänkin on hautomossa kuoriutunut kilpikonnanpoikasia ja voisimme halutessamme tulla katsomaan niiden vapauttamista. Kun sitten auringonlaskun aikaan seisomme rannalla katsellen, miten hiekalle lasketut kilpikonnavauvat suunnistavat määrätietoisesti kohti merta, on minun myönnettävä, että hetki on hyvin lumoava ja ainutlaatuinen.