18. marras, 2017

Mayojen historiaa ja luontoelämyksiä Belizessä

New River-joen vesi heijastelee rantojen viidakon vihreää, kun viiletämme moottoriveneellä Orange Walkista puolentoista tunnin venematkan etelään Belizessä. Kuparinruskea jassana-lintu hauskuttaa meitä taitojuoksullaan pitkin vaaleanvihreitä lumpeenlehtiä vedenpinnalla pysyen. Joella kalastava sinihaikara lehahtaa lentoon, mutta tarkkasilmäinen mustahaukka jatkaa jokiliikenteen vartiointiaan puun oksalla. Käärmekaktukset kurottavat rannalta joelle ja niiden pelottava silhuetti näyttää siltä, kuin kasvi olisi täynnä luikertelevia käärmeitä. Onneksi eteemme ei osu yhtään Belizen kuudestakymmenestä käärmelajista, joista kahdeksan on tappavan myrkyllisiä.   Katseemme osuu sen sijaan puun oksalla loikoilevaan vihreään iguanaan ja rungon pitkänenäisiin pikkulepakoihin.

Kuljettaja sammuttaa moottorin, kun näemme joella kaksi nuorta poikaa kalastamassa sukelluslasien ja harppuunan kanssa. Pian toinen heistä nostaa harppuunan vedestä ja kasvoille leviää valkohampainen hymy hänen esitellessään tuoreinta saalistaan, kookasta jokiahventa.

Saavumme varsinaiseen päivän retikohteeseemme, luonnonpuistoalueelle, viidakon ympäröimille Lamanain mayaraunioille. Edessämme kohoaa kolme pyramidimaista kivirakennelmaa: Naamiotemppeli, jaguaaritemppeli ja korkea temppeli.  Täällä mayakulttuuri oli voimissaan jopa kolmen tuhannen vuoden ajan ennen 1600-luvulla alkanutta siirtomaa-aikaa. Mayojen korkeasta kulttuurista ja kaupankäynnistä kertovat arkeologien tekemät arvokkaat hautalöydöt. Haudoista on löydetty puolijalokiviä sekä kupariesineitä, kuten astioita, soittokelloja ja sormuksia. Meillä on aikaa kuvata rauhassa naamiotemppelin taidokkaita kiviveistoksia, kiivetä katselemaan näköaloja korkean temppelin 33 metrin korkuiselle harjalle ja ihmetellä ympäröivän viidakon luontoa.

Luonto onkin historian ohella retkemme tärkein ulottuvuus.  Kurkkaamme oppaan näyttämään kivenkoloon kivimuurissa ja katseemme osuu karvajalkaiseen lintuhämähäkkiin. Kun kävelemme luonnonpuistossa pitkin polkua raunioalueiden ympäristössä, kuulemme mölyapinan äänekästä karjuntaa ja näemme vihreänokkaisen tukaanin piileksivän vehreän lehtipuun yläoksilla. Termiittipesän kohdalla opas näyttää, miten eläviä muurahaisia voi syödä. Pekka kokeilee tuota proteiinipitoista välipalaa, minä tyydyn myöhemmin tarjottavaan retkilounaaseen.

Paluumatkallamme jokireitti kulkee läpi mennoniittien Shipyard-alueen.  Näemmekin muutamia yksinkertaista elämää tavoittelevan henkselihousuisen nuoren miehen kalastamassa veneestään käsin.  Mennoniittiyhteisön suurilla maatiloilla tuotetaan sokeriruokoa ja maissia perinteisin menetelmin.  Teknologistumista halutaan välttää viimeiseen asti.

Lamanain retki oli todella antoisa ja elämysrikas! Kun illalla sitten istun leiripaikassamme joen rannalla kirjoittamassa ylös päivän tapahtumia, koen vielä viimeisen yllätyksen. Leirintäalueen työntekijä tulee hieman huolestuneena huomauttamaan minulle, että krokotiili tarkkailee kirjoituspuuhiani noin neljän metrin päässä. Silloin huomaan lumpeenlehtien keskellä vaanivat silmät ja pitkulaisen kuonon. Totean, että ei pidä mennä veteen – maallahan krokotiili on kömpelö liikkumaan. Siihen työntekijä vastaa, että ”kyllä se maallakin juoksee nopeammin kuin sinä”! Sen jälkeen minulla on hieman vaikeuksia keskittyä kirjoittamiseen ja siirrynkin pian vaivihkaa Epelin sisätiloihin. Lisäksi saan kummasti uutta motivaatiota reissun aikana hieman lopahtaneeseen lenkkeilyharrastukseeni!