6. helmi, 2018

Odottelua ja leirielämää miljoonakaupungin liepeillä

Aurinko paistaa kirkkaasti Kalifornian taivaalla.  On talviaika, mutta suomalaisena sitä on vaikea mieltää.  Päivisin täällä pärjää hyvin sortseissa ja t-paidassa, vasta auringonlaskun jälkeen on villatakki tarpeen. Olemme viettäneet leppoisia päiviä San Diegon miljoonakaupungin liepeillä, Sweet Water Region Parkissa. Päiväohjelmaamme on kuulunut aamuinen juoksulenkki, vaeltelu kukkuloiden rinteillä, geokätköjen etsiminen ja ympäröivän luonnon valokuvaaminen. Linssin takaa olemme katselleet pörröhäntäisten maaoravien ja pitkäkorvaisten kanien hellyttäviä touhuja, punapyrstöhaukan omintakeista saalistusliitoa ja susimaisen kojootin jolkottelua alueen reunamilla.

Jäimme alun perin puiston leirintäalueelle vain pariksi päiväksi odottelemaan Epeliin varaosia Suomesta. Odottelu venyi ensin viikoksi, ja saatuamme ensiksi vääränlaiset osat, tuli meille yllättäen viikko lisää seisokkia. Aikataulumme on tiukka, sillä Yhdysvalloissa voi kerrallaan ilman viisumia olla vain kolme kuukautta. Nyt matkamme on edennyt kahdessa viikossa vain 20 kilometriä Meksikon rajalta. Siksi kaasujalkaa kutittaa jo aika lailla. Toisaalta halusimme saada automme kuntoon ennen soluttautumista seuraavan kaupunkikohteemme, Los Angelesin liikenteeseen, ja tämä puisto on kivan rauhallinen paikka odotella.

Erotumme kyllä selkeästi alueen muista karavaanareista, sillä Epeli näyttää pikkuriikkiseltä amerikkalaisten matkailuautojättiläisten joukossa. Tänne on kokoontunut kymmeniä suuren turistibussin kokoisia, molemmilta sivuilta levitettäviä, luksustasoisia matkailuautoja. Niiden mukavuustaso vastaa hyvin varusteltua omakotitaloa astianpesukoneineen, baarikaappeineen ja vaaleine nahkakalusteineen. Autojättiläisten perässä trailerilla kulkee mukana usein vielä henkilöauto, jolla voi sitten kätevästi huristella ostoksille läheiseen Walmartiin tai liikkua alueen sisällä ja välttyä aitoamerikkalaiseen tapaan ottamasta turhia askeleita.  

Ostoksilla mekin olemme käyneet, ja ymmällämme runsauden paljoudesta harhailleet tehdashallien kokoisissa supermarketeissa amerikkalaista elämäntapaa ihmetellen. Tullessani Walmartin kananmunahyllylle minulle konkretisoituu eräs pieni eroavaisuus siinä, mitä arkielämä on Yhdysvalloissa verrattuna esimerkiksi Keski-Amerikan tai Meksikon maaseutukyliin.  Olen jo tottunut siihen, että kananmunat ostetaan irtomyynnistä pussiin, ja niistä pyyhitään ennen pannulle laittamista höyhenet ja mahdolliset kanankakkajäännökset. Tuoreus tarkistetaan nuuhkaisemalla kananmunaa särkemisen jälkeen. Täällä munat on pakattu siisteihin styrox-kennoihin, joiden etiketit kertovat niiden viimeisen käyttöpäivän lisäksi niiden olevan keskikokoisia, isoja, jumboja, extrasuuria, valkoisia, ruskeita, luomuja, virikekanala-,vapaan kanan- tai jopa onnellisen kanan munia. Toinen hämmästyttävä seikka on tuotteiden paketointi.  Täällä tuotteet on usein pakattu yksittäispakkauksiin, jonka jälkeen ne on laitettu pussiin ja sitten vielä pahvilaatikkoon. Puran pakkaukset mahdollisimman vähiin lastatessani ostoksiamme matkakotimme pieneen jääkaappiin, ja huomaan ostaneeni runsaasti ilmaa ja roskikseni pursuvan äkkiä täpötäynnä.

Illalla istumme automme edustalla katsellen laaksossa syttyviä kaupungin valoja ja liikenteen jatkuvana virtana hohtavaa helminauhaa. Laskemme läheiselle San Diegon lentokentälle laskeutuvia koneita, joita on vilkkaimmillaan näköpiirissämme kolmekin samaan aikaan. Saamme kuulla, että varaosat eivät osuneet nytkään suorinta tietä luoksemme, ja odottelu jatkuisi ainakin kaksi päivää.  Niinpä levitämme jälleen pöydälle karttamme ja suunnittelemme tarvittavat muutokset jatkoreittiimme.