24. helmi, 2018

Vaellus Grand Canyonilla - luontoelämys vailla vertaa

Istun kivellä vaelluspolun reunalla ja puraisen evässämpylääni.  Lepuutan samalla jyrkästä noususta kipeytyneitä pohkeitani ja tasaan sykettä, joka on tänään tikuttanut vuoroin rasituksesta, vuoroin silkasta jännityksestä kapean, osittain jäisen polun varrella.  Katselen edessäni avautuvaa maisemaa ja pyyhkäisen hihallani silmäkulmiini nousseet vedet. Vuoristotuulen lisäksi pelkkä jylhän maiseman ainutlaatuinen kauneus saa silmäni kostumaan.  Tuijotan henkeäsalpaavan upeaa Grand Canyonia, maailman tunnetuinta luontonähtävyyttä, ja tunnen itseni hyvin pieneksi. 

Kanjonin uurteiset, kullankeltaiset hiekkakiviseinät kohoavat paikoin pystysuorina.  Vastakkaisella puolella sedimenttikerrokset värjäävät kanjonin raidalliseksi – hiekanharmaan lisäksi tämän ihmeellisen maiseman luojan väripaletissa on ollut punaista, ruskeaa ja vihreää eri sävyineen.  Taivas on kirkas, ja kun siristän silmiäni, voin juuri ja juuri erottaa puolitoista kilometriä alempana piirtyvän kiemuraisen juovan.  Se on kanjonin pohjalla virtaava Colorado-joki. Vaikka olen nähnyt kuvia ja televisio-ohjelmia Grand Canyonista, en ole koskaan ymmärtänyt sen mittasuhteita.  Kanjoni on 1,6 km syvyinen, 443 km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 28,8 km levyinen. 

Ratsastajat tervehtivät iloisesti ohittaessaan meidät kulkueena muuleillaan. Hämmästyttävää kyllä, tämä historiallinen tapa tutustua kanjoniin on ollut käytössä jo yli sadan vuoden ajan. Ihmettelen, kuinka rohkeita viime vuosisadan alussa täällä ratsastelleet ensimmäiset matkailijat ovat olleet.  Silloin ei polku varmasti ole ollut näin selkeä ja hyvin hoidettu.  Sitten ajatukseni vaeltavat vielä kauemmas, kanjonia asuttaneiden intiaaniheimojen elämään. On ihmeellistä, miten hualapait, havasupait, navajot ja hopit ovat pystyneet elämään näin karuissa luonnonolosuhteissa, joissa lämpötilat vaihtelevat talvikuukausien pakkasista kesän paahtavaan 38 C asteen kuumuuteen.

Jalkojeni lihakset tutisevat, kun istahdamme päivävaelluksen jälkeen lopen uupuneina bussiin, joka kuljettaa ympäri maailmaa Grand Canyonin kansallispuistoalueelle tulleita turisteja vierailukeskukseen, hotelleihin ja parkkialueille. Hetkisen aikaa tutustumme vielä alueen matkamuistotarjontaan ja palkitsemme itsemme pizzoilla rankan retkipäivän päätteeksi. Tyytyväisenä päivän seikkailuihin käymme levolle autokotiimme.

Yöllä nousee myrsky. Epeli huojuu tuulessa kuin laiva aalloilla.  Kun aloittelemme aamulla päivän ajomatkaamme, alkaa sataa lunta.  Lunta tulee pyrynä vaakasuoraan ja pian koko jäinen tie muuttuu valkeaksi, ja sen reunat häviävät näkyvistä.  Pysähdymme vielä kanjonin näköalatornilla. Kun astumme ulos autosta, riepoo tuuli takkia päältämme. Rakeet piiskaavat naamaamme. Näkymät tornin ikkunoista ovat olemattomat sankassa lumipyryssä. Olemme huolissamme niiden turistien puolesta, jotka tulivat eilen kanjonin vaelluspolulla vastaamme ja olivat menossa useamman päivän telttaretkelle. Toivomme heille enkeleitä.  Niitä tarvitsemme toki pian itsekin, kun jatkamme matkaa alamäkeen jäisen liukkaalla vuoristotiellä.