18. maalis, 2018

"Minulla on unelma"...

”I have a dream…” Martin Luther Kingilla oli unelma siitä, ettei hänen neljää lastaan arvioitaisi ihonvärinsä, vaan luonteensa ja ominaisuuksiensa perusteella. Tuo unelma tosin tuntui kaukaiselta haaveelta vielä 1950-luvun Yhdysvalloissa, etenkin sen eteläisissä osavaltioissa.  Sen sai tuntea karvaasti myös Rouva Rosa Parks istahtaessaan ruuhka-aikaan bussin etuosaan, joka oli tarkoitettu vain valkoisille. Poliisi pidätti hänet ja sakkorangaistus seurasi moista tottelemattomuutta. Siihen aikaan rotuerottelu oli laajaa ja näkyi bussien istuimien lisäksi kahviloissa, ruokaravintoloissa ja kaupoissa. Luonnolliset kontaktit ja ystävystyminen erilaista etnistä taustaa edustavien välillä estettiin, sillä mustien ja valkoisten lasten opiskelupaikat sijaitsivat kokonaan eri kouluissa. Rosa Parksin rohkea teko synnytti kuitenkin kansalaisliikkeen, ja Montgomeryssa alkoi 381 päivää kestänyt bussiboikotti. Tuon väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta edustavan liikkeen johtoon nousi Martin Luther King, joka noudatti elämässään periaatetta: ” Usko on sitä, että ottaa ensimmäisen askeleen, vaikka ei näe koko portaikkoa.” Hänet tunnetaan nykyisin kansainvälisesti arvostettuna ihmisoikeustaistelijana ja Nobelin rauhanpalkinnon saajana.

Näitä asioita mietin katsellessani Memphisin kansalaisoikeusmuseon näyttelyä, joka kertoo laajasti taistelusta ihmisyyden puolesta. Näytteillä on runsaasti suurennettuja, mustavalkoisia valokuvia mielenosoituksista ja marsseista joiden banderolleissa vaaditaan kaikille kansalaisille tasa-arvoista kohtelua. Tuhannet liittyivät joukkoon Kingin kehottaessa: ” Jos et voi lentää, juokse. Jos et voi juosta, kävele. Jos et voi kävellä, sitten ryömi.  Mutta mitä tahansa teet, jatka liikettä eteenpäin!”

Museon surullisin osa esittelee ihmisoikeustaistelija Martin Luther Kingin elämän viimeisiä tunteja. Lorraine Motellin huone 306 on vielä samassa kunnossa, kuin huhtikuun 4. 1968, jolloin King vietti siellä elämänsä viime hetket. Motellin parvekkeelle on ripustettu muistoseppele kohtalokkaalle paikalle, jossa rohkea, mutta rauhantahtoinen mies päätti elämänsä sala-ampujan luotiin.

Astuessani ulos museosta Memphisin kadulle ja tähän päivään, tulen miettineeksi omaa aikaamme, nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin.  Olen hieman pettynyt ja surullinen siitä, ettemme ole ilmeisesti oppineet historiasta juurikaan tai kasvaneet ihmisinä yhtään paremmiksi.  Liian paljon on julkisesti esillä itsekästä, erilaisuutta tuomitsevaa, ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvaa vihapuhetta. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka uskaltavat vielä tänäänkin puolustaa oikeutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, tarvittaessa vaikka valtaapitävää enemmistöä vastaan.  Minua jää puhuttelemaan syvästi Martin Luther Kingin viisas ohje: ”Pimeydellä ei voi ajaa pois pimeyttä, vaan valolla. Viha ei lopeta vihaa, vaan rakkaus.”