Blogi

14. huhti, 2018

Kevät on myöhässä ja tuuli puhaltaa koleasti Washington D.C.n puistoissa. Vedän hupparin hupun tiukemmalle ja lämmittelen käsiäni taskuissa.  Kaupungin kodittomat lämmittelevät metron ilmastointikanavan suuaukolla huopineen. Amerikkalainen hyvinvointi ei koske kaikkia. Huhtikuu on kuitenkin jo pitkällä ja hennon vaaleanpunaisena kukkivat kirsikkapuut Washington Monumentin ympärillä antavat toivoa vähitellen saapuvista lämpimämmistä säistä.

Pilvisen harmaa päivä on oivallinen museokierrokselle.  Ja museoiden näyttelyt Yhdysvaltain pääkaupungissa ovat hienoja ja kaiken kukkuraksi ilmaisia.  Luonnonhistoriallinen museo on valtavan laaja. Kameroidemme linsseihin osuvat mm. pelottavat toteemipaalut, katossa roikkuvat valaat ja lasivitriinissä lepäilevät muumiot. Holokaustimuseo on surullinen paikka. Sadat kynttilät muistuttavat toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä menehtyneistä uhreista.  Esillä on paljon dokumenttiaineistoa ja elokuvia keskitysleireistä, mutta yllättävää kyllä myös tämän päivän holokaustista Syyriassa.

Mielenkiintoinen tutustumiskohde on myös toimiva setelipaino. Turvatarkastukset ovat tarkat eikä valokuvien ottamista sallita lainkaan -  ymmärrettävistä syistä. Väärennöksien ehkäisemiseksi setelipainon painomusteen väri on patentoitu ja salainen eikä sitä ole saatavissa painon ulkopuolella. Pääsemme seuraamaan 40 minuuttia kestävällä opastetulla kierroksella eri arvoisten USA:n dollarisetelien valmistumista useiden painovaiheiden kautta leikkaukseen ja niputukseen.

Valkoisen talon ympärillä parveilee paljon turisteja.  Kielikoululaiset ottavat ryhmäkuvia punaiset lippikset päässään.  Olen hieman tyrmistynyt presidentti Trumpin vaalikampanjasta tutusta ”Make America Great Again”- iskulauseesta teinien hatuissa. Olen kuvitellut, etteivät poliittiset kannanotot kuulu kansainvälisten kielikurssien ohjelmaan. Viereisestä myyntikojusta voi ostaa itselle mieleisen presidenttiaiheisen t-paidan – Obaman tai Trumpin kuvalla varustettuna.  Eteläkorealaiset siirtolaiset heiluttelevat valtavaa banderollilakanaa, jossa julistetaan sotaa ja toivotaan USA:n pommitusten Pohjois-Koreassa alkavan mahdollisimman pian. Minua kylmää nyt myös sisältä päin.

Pääkaupunkivierailun jälkeen pääsemme nauttimaan metropolialueen parasta antia Pekan siskon perheen seurassa Virginiassa. Meitä matkalaisia hemmotellaan meksikolaisen ruuan lisäksi suomalaisella suklaalla ja ruisleivällä. Saamme apua monien arkisten asioidemme hoitoon, pesemme kertyneet likapyykit, huollamme automme ja täydennämme perheen kirjahyllystä mukaamme runsaasti suomalaista matkalukemista. Erityisesti nautiskelemme saunan löylyistä, yksityisestä sellokonsertista sekä lasten iloisten touhujen seuraamisesta. Kiitollisina kokemastamme vieraanvaraisuudesta jatkamme matkaamme kohti kesää ja kotimaata.

18. maalis, 2018

”I have a dream…” Martin Luther Kingilla oli unelma siitä, ettei hänen neljää lastaan arvioitaisi ihonvärinsä, vaan luonteensa ja ominaisuuksiensa perusteella. Tuo unelma tosin tuntui kaukaiselta haaveelta vielä 1950-luvun Yhdysvalloissa, etenkin sen eteläisissä osavaltioissa.  Sen sai tuntea karvaasti myös Rouva Rosa Parks istahtaessaan ruuhka-aikaan bussin etuosaan, joka oli tarkoitettu vain valkoisille. Poliisi pidätti hänet ja sakkorangaistus seurasi moista tottelemattomuutta. Siihen aikaan rotuerottelu oli laajaa ja näkyi bussien istuimien lisäksi kahviloissa, ruokaravintoloissa ja kaupoissa. Luonnolliset kontaktit ja ystävystyminen erilaista etnistä taustaa edustavien välillä estettiin, sillä mustien ja valkoisten lasten opiskelupaikat sijaitsivat kokonaan eri kouluissa. Rosa Parksin rohkea teko synnytti kuitenkin kansalaisliikkeen, ja Montgomeryssa alkoi 381 päivää kestänyt bussiboikotti. Tuon väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta edustavan liikkeen johtoon nousi Martin Luther King, joka noudatti elämässään periaatetta: ” Usko on sitä, että ottaa ensimmäisen askeleen, vaikka ei näe koko portaikkoa.” Hänet tunnetaan nykyisin kansainvälisesti arvostettuna ihmisoikeustaistelijana ja Nobelin rauhanpalkinnon saajana.

Näitä asioita mietin katsellessani Memphisin kansalaisoikeusmuseon näyttelyä, joka kertoo laajasti taistelusta ihmisyyden puolesta. Näytteillä on runsaasti suurennettuja, mustavalkoisia valokuvia mielenosoituksista ja marsseista joiden banderolleissa vaaditaan kaikille kansalaisille tasa-arvoista kohtelua. Tuhannet liittyivät joukkoon Kingin kehottaessa: ” Jos et voi lentää, juokse. Jos et voi juosta, kävele. Jos et voi kävellä, sitten ryömi.  Mutta mitä tahansa teet, jatka liikettä eteenpäin!”

Museon surullisin osa esittelee ihmisoikeustaistelija Martin Luther Kingin elämän viimeisiä tunteja. Lorraine Motellin huone 306 on vielä samassa kunnossa, kuin huhtikuun 4. 1968, jolloin King vietti siellä elämänsä viime hetket. Motellin parvekkeelle on ripustettu muistoseppele kohtalokkaalle paikalle, jossa rohkea, mutta rauhantahtoinen mies päätti elämänsä sala-ampujan luotiin.

Astuessani ulos museosta Memphisin kadulle ja tähän päivään, tulen miettineeksi omaa aikaamme, nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin.  Olen hieman pettynyt ja surullinen siitä, ettemme ole ilmeisesti oppineet historiasta juurikaan tai kasvaneet ihmisinä yhtään paremmiksi.  Liian paljon on julkisesti esillä itsekästä, erilaisuutta tuomitsevaa, ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvaa vihapuhetta. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka uskaltavat vielä tänäänkin puolustaa oikeutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, tarvittaessa vaikka valtaapitävää enemmistöä vastaan.  Minua jää puhuttelemaan syvästi Martin Luther Kingin viisas ohje: ”Pimeydellä ei voi ajaa pois pimeyttä, vaan valolla. Viha ei lopeta vihaa, vaan rakkaus.”

24. helmi, 2018

Istun kivellä vaelluspolun reunalla ja puraisen evässämpylääni.  Lepuutan samalla jyrkästä noususta kipeytyneitä pohkeitani ja tasaan sykettä, joka on tänään tikuttanut vuoroin rasituksesta, vuoroin silkasta jännityksestä kapean, osittain jäisen polun varrella.  Katselen edessäni avautuvaa maisemaa ja pyyhkäisen hihallani silmäkulmiini nousseet vedet. Vuoristotuulen lisäksi pelkkä jylhän maiseman ainutlaatuinen kauneus saa silmäni kostumaan.  Tuijotan henkeäsalpaavan upeaa Grand Canyonia, maailman tunnetuinta luontonähtävyyttä, ja tunnen itseni hyvin pieneksi. 

Kanjonin uurteiset, kullankeltaiset hiekkakiviseinät kohoavat paikoin pystysuorina.  Vastakkaisella puolella sedimenttikerrokset värjäävät kanjonin raidalliseksi – hiekanharmaan lisäksi tämän ihmeellisen maiseman luojan väripaletissa on ollut punaista, ruskeaa ja vihreää eri sävyineen.  Taivas on kirkas, ja kun siristän silmiäni, voin juuri ja juuri erottaa puolitoista kilometriä alempana piirtyvän kiemuraisen juovan.  Se on kanjonin pohjalla virtaava Colorado-joki. Vaikka olen nähnyt kuvia ja televisio-ohjelmia Grand Canyonista, en ole koskaan ymmärtänyt sen mittasuhteita.  Kanjoni on 1,6 km syvyinen, 443 km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 28,8 km levyinen. 

Ratsastajat tervehtivät iloisesti ohittaessaan meidät kulkueena muuleillaan. Hämmästyttävää kyllä, tämä historiallinen tapa tutustua kanjoniin on ollut käytössä jo yli sadan vuoden ajan. Ihmettelen, kuinka rohkeita viime vuosisadan alussa täällä ratsastelleet ensimmäiset matkailijat ovat olleet.  Silloin ei polku varmasti ole ollut näin selkeä ja hyvin hoidettu.  Sitten ajatukseni vaeltavat vielä kauemmas, kanjonia asuttaneiden intiaaniheimojen elämään. On ihmeellistä, miten hualapait, havasupait, navajot ja hopit ovat pystyneet elämään näin karuissa luonnonolosuhteissa, joissa lämpötilat vaihtelevat talvikuukausien pakkasista kesän paahtavaan 38 C asteen kuumuuteen.

Jalkojeni lihakset tutisevat, kun istahdamme päivävaelluksen jälkeen lopen uupuneina bussiin, joka kuljettaa ympäri maailmaa Grand Canyonin kansallispuistoalueelle tulleita turisteja vierailukeskukseen, hotelleihin ja parkkialueille. Hetkisen aikaa tutustumme vielä alueen matkamuistotarjontaan ja palkitsemme itsemme pizzoilla rankan retkipäivän päätteeksi. Tyytyväisenä päivän seikkailuihin käymme levolle autokotiimme.

Yöllä nousee myrsky. Epeli huojuu tuulessa kuin laiva aalloilla.  Kun aloittelemme aamulla päivän ajomatkaamme, alkaa sataa lunta.  Lunta tulee pyrynä vaakasuoraan ja pian koko jäinen tie muuttuu valkeaksi, ja sen reunat häviävät näkyvistä.  Pysähdymme vielä kanjonin näköalatornilla. Kun astumme ulos autosta, riepoo tuuli takkia päältämme. Rakeet piiskaavat naamaamme. Näkymät tornin ikkunoista ovat olemattomat sankassa lumipyryssä. Olemme huolissamme niiden turistien puolesta, jotka tulivat eilen kanjonin vaelluspolulla vastaamme ja olivat menossa useamman päivän telttaretkelle. Toivomme heille enkeleitä.  Niitä tarvitsemme toki pian itsekin, kun jatkamme matkaa alamäkeen jäisen liukkaalla vuoristotiellä.

24. helmi, 2018

Luulin nähneeni äsken pyramidin ja sfinksin.  Nyt ohitamme vapaudenpatsaan ja heti sen jälkeen huomaan Eiffel-tornin kohoavan kadun reunassa.  Ajelemmeko palmujen reunustamaa pääkatua pilvenpiirtäjien lomitse unessa vai fantasiamaailmassa? Ei – kyllä tämä kaikki on totta – Luxor, New York ja Pariisi samassa kaupungissa! Olemme tulleet ihmeelliseen, maailman supermetropoleja jäljittelevään Las Vegasiin.

Parkkeeraamme automme Circus Circus-kasinon ylläpitämälle leirintäalueelle aivan keskustan tuntumaan ja lähdemme jalkaisin tutustumaan Las Vegasin kuuluisimmalle kadunpätkälle, kasinojen täyttämälle Stripille. Neonvalojen lisäksi jättikokoiset screenit houkuttelevat kulkijoita tutustumaan kaupungin iltaelämään, joka tarjoaa uhkapelien lisäksi näyttäviä show-esityksiä joka lähtöön.  Tarjolla on mm. akrobatiaa, taikuriesityksiä, tanssia ja musiikkia – kaikkea maailmanluokan supertähtien esittämänä. 

Suihkulähteet solisevat luksushotellien edustoilla.  Niiden vesisuihkut kohoavat korkeuksiin vaihtuvien värivalojen ja musiikin saattelemana.  Piipahdamme Venetian-ostoskeskukseen ja astuttuamme sisään pyöröovista olen pudottaa silmät päästäni hämmästyksestä. Huomaamme äkkiä tulleemme Venetsiaan.  Ostoskeskuksen sisällä kulkee kanavia, joita pitkin gondolit ajelevat.  Raitapaitoihin ja olkihattuihin pukeutuneet gondolieerit laulavat italialaisia lauluja kyyditsemilleen turisteille. Ostoskeskuksen kaupat on naamioitu venetsialaistyyppisiksi kerrostaloiksi, joiden edustalla lyhdyt loistavat. Aulan aukiolla on italialaisia ruokaravintoloita punaruutuisine liinoineen sekä jäätelöbaari, josta saa aitoa italialaista jäätelöä. Korokkeella seisova valkea marmoripatsas hymyilee vinosti ja vilkuttaa äkkiä toista silmäänsä. Kiinalaisturistien säikähdystä seuraa naurunremakka, kun he tajuavat patsaan olevan valkeaksi maalattu mies, jolla on ilmiömäinen kyky pysyä liikkumattomana. Kaiken yllä rakennuksen katossa on sininen taivas, jossa valkeat pilvet ajelehtivat.

Päivän vierailukohteeksemme olemme valinneet Madame Tussaudsin vahakabinetin.  Las Vegasissa sen erikoisuutena on interaktiivisuus – täällä vahanuket on sijoitettu siten, että vierailijan on helppo osallistua toimintaan valitsemansa julkisuuden henkilön kanssa.  Kokeilenkin kitaransoittoa Jimi Hendrixin kanssa ja pianotuolin jakamista Stevie Wonderin vierellä istuen.  Pekka pelaa koripalloa Shaq O’Nealia vastaan ja nyrkkeilee Mike Tysonin kanssa. Tapaamme vielä monia megatähtiä, kuten Marilynin, Elviksen, Julia Robertsin, George Clooneyn, Halle Berryn ja Robert de Niron. Vierailu huipentuu toimintaseikkailuun supersankarien seurassa 4D-elokuvan myötä. Lasien avulla kolmiulotteiseksi luotu elokuvakokemus saa lisäpuhtia tunto- ja tasapainoaisteihin vaikuttavilla efekteillä. Nyt tiedän, miltä supervoimat tuntuvat, kun pakenemme jättiläiskokoista Hulkia ja pelastamme maailman yhdessä Spider-Manin ja Eversti Nick Furyn kanssa.

Illalla seisomme Las Vegas Bulevardin ylittävällä sillalla ja katselemme kaupungin iltaelämän heräämistä eloon. Liikenne vilkastuu ja tyylikkäät limot sekä upeat urheiluautot valtaavat pääkadun. Ihmiset ovat tulleet tänne pitämään hauskaa ja jonottavat nyt sankoin joukoin parhaiden ravintoloiden, coctail-baarien ja show-teatterien ovilla.  Las Vegas on juuri oikea paikka, mikäli haluaa paeta hetkeksi todellisuudesta fantasiamaailmaan. Toisaalta, koko kaupunki tuntuu suurelta kuplalta – täällä on kiva käväistä, mutta aito elämä löytyy varmasti jostain ihan muualta.

14. helmi, 2018

Kävelemme ihmistungoksessa neonvalojen reunustamalla kadulla. Silmäilen kylttejä: Hard Rock Cafe, Madame Tussauds, Chinese Theatres… Joka puolella soi konemusiikki, ja vastaamme kävelee tyylikkäiden cityihmisten lisäksi mitä erilaisempia hahmoja. Tunnistan niistä ainakin Supermiehen, King Kongin ja Minni Hiiren. Olemme tulleet elokuvamaailman mekkaan, Los Angelesiin.  Bongaamme tuntemiamme elokuva- ja musiikkialan huippunimiä kultakirjaimin kirjoitettuina Hollywood Bulevardin marmoriselle jalkakäytävälle upotetuista vaaleanpunaisista tähdistä: Marilyn Monroe, Harrison Ford, Sylvester Stallone, Jack Nicholson, Celine Dion, Robin Williams…..listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Hetken saamme itsekin kokea olevamme huipulla, kun nimemme rakennetaan vielä vapaana olevaan tähteen kullanvärisistä irtokirjaimista valokuvauksen ajaksi.

Elokuvateollisuus säätelee vahvasti koko Los Angelesin miljoonakaupungin elämää.  Yllättäen täällä saattaa olla suljettuna mottoritieosuus, silta tai jopa kiitorata, kun siellä filmataan uutta elokuvaa. Katukuvassa vilistävät huippukalliit urheiluautot: Ferrarit, Lamborghinit, Mustangit ja Lexukset.  Superstarat asustavat skandaalinkäryisillä Beverly Hillsin kukkuloilla, miljoonien dollarien arvoisissa omakotitaloissa, joiden mukavuuksiin saattaa porealtaiden ja upeiden kotiteattereiden lisäksi kuulua myös palvelusväki tai oma helikopteri. Iltaisin täältä ei puutu punaisia mattoja, timanttien säihkettä ja paljettien kimallusta.

Pistäydymme hetkiseksi pois kadun vilinästä Guinnessin World Records -museoon ihmettelemään erilaisia ennätyksiä.  Maailman suurin mies ja pienin nainen ovat esillä vahanukkeina.  Näiden vieressä seisoessamme tunnumme kohtalaisesta 32 sentin pituuserostamme huolimatta keskikokoisilta molemmat! Minua huvittaa, miten ihmiset ovat tehneet todella monenlaista päästäkseen ennätyksen kirjaan, esim. syöneet paljon ja nopeasti torakoita, ajaneet huippunopeasti yksipyöräisellä moottoripyörällä, nielleet valtavan määrän miekkoja tai kävelleet pitkän matkan tulen päällä.

Pekan suupielessä karehtii poikamainen hymy, kun huomaamme kadun reunassa punaisen Ferrarin ja kyltin, jossa kerrotaan, että urheiluauton voisi vuokrata sopuhintaan puoleksi tunniksi.  Moottoriäänet ovat muhkeat, kun säntäämme matkaan, Pekka ratin takana ja minä takapenkillä tukka hulmuten. Huristelemme vauhdikkaasti kohti näköalapaikkaa, josta voimme kuvata parhaiten Hollywood-kyltin sekä Leonardo DiCaprion talon.

Nähtävyyskierroksemme jatkuu vielä elitistiselle Santa Monican rannalle. Hiekkarannalla on nyt talviaikaan varsin hiljaista. Ikonisen, satavuotta vanhan laiturin vieressä oleva huvipuisto tosin houkuttelee turisteja kaikkialta maailmasta viettämään iltaa monista elokuvista tunnetuksi tulleissa maisemissa.  Meille tärkein syy tulla Santa Monicaan on se, että täällä sijaitsee Amerikan vanhimman valtatien -  Route 66:n - läntinen päätepiste. Historiallinen valtatie kulkee Chicacosta tänne Tyynenmeren rannalle.  Meidän kiemurteleva matkareittimme Yhdysvalloissa tulee osumaan tälle 3755 kilometrin pituiselle valtatielle vielä useaan kertaan.