Testimatkalla 2015

Testasimme automme Epelin toimivuutta erilaisissa olosuhteissa ja maastoissa kesällä 2015.  Testimatkamme suuntautui Keski-Aasian aroille Kazakstaniin ja Uzbekistaniin sekä Kaukasus-vuoristoon Azerbaidzanissa, Georgiassa ja Armeniassa.

Totesimme nelivedon ja korkean maavaran toimiviksi ominaisuuksiksi. Myös lisäominaisuudet, kuten kaksivesijärjestelmä, aurinkopanelit ja lisäpolttoainetankki tuntuivat tarpeellisilta.

Hankaluutta tuotti välillä auton korkeus (3,59).  Etenkin johdinbussien alhaalla roikkuvat johtimet, sähkölangat ja kaasuputket tuottivat päänvaivaa.

Testimatkan tuloksena asensimme autoomme lisää aurinkopaneeleja sähkön riittävyyden turvaamiseksi sekä ulkoisen kaasun oton grilliruokien valmistusta varten.

 

Venäjä

Rättijärven kanava

Heräämme sateen ropistessa Epelin kattoon Rättijärven kanavan rannalla. Kokkailen eka kertaa aamupalan uudessa keittiössä. Syömme ja lähdemme ajelemaan, ennen kuin kukaan ehtii tulla huomauttamaan meille villistä leiriytymisestämme. Venäjällä ei ole jokamiehen oikeutta ja leiriytyminen on luvallista vain virallisilla levähdyspaikoilla . 

Venäjälle saapuvien matkailijoiden täytyy rekisteröityä majoituspaikassa tai postissa. Niinpä ajamme ensin Pietarin liepeille Olgino motellille, jossa rekisteröidymme ottamalla huoneen yhdeksi yöksi. Näin vältymme ehkä ongelmilta maasta poistuessamme. Rähjäisestä motellihuoneesta emme jää nauttimaan, vaan jatkamme matkaa kohti Moskovaa. 

Pietarin ympärillä on vähän ruuhkaista. Tietyöt haittaavat suunnistamista jonkin verran. Navigaattori tipahtaa välillä kartalta kokonaan ja ohjaisi meitä kääntymään kärripoluille ja off road teille, mutta emme tottele. Onneksi Pekka on kartalla! 

Tie Pietarista Moskovaan on yllättävän hyväkuntoinen. Rekkaliikenne on valtavaa. Yli puolet vastaantulevista autoista on rekkoja! Kylät maantien varrella ovat köyhiä, ränsistyneet talot kaipaisivat maalia ja kunnostusta. Osa mökeistä on ronahtanut kokonaan kasaan, mutta jätetty vain rönöttämään autiona paikalleen. Yllättävän heikkokuntoisissakin asumuksissa on verhot ikkunoissa ja joku autonkottero pihalla!

Venäjän halki ajaminen kestää viisi pitkää päivää. Teiden kunto vaihtelee suuresti. Pietari-Moskova päätie on kuin mikä tahansa Euroopan valtaväylä, mutta sivummalla tiet ovat reikäisiä ja kuoppaisia. Kauppojen pihat ja huoltosemat olisivat välillä ilman kuorma-auton maavaraa käymätön paikka. 

Matkamme etenee suunnitellusti. Venäjä tuntuu kaikessa rähjäisyydessäänkin leppoisalta. Ihmiset ovat ystävällisiä - juttelemaan en tosin heidän kanssaan pääse, kun en osaa venäjää. Pekka onneksi pystyy hoitamaan asioinnit kielitaidollaan. Olosuhteet paikallisilla ihmisillä ovat ankeat. Pikkumökkien ympärillä on piharakennuksia kotieläimille. Kanoja,vuohia ja lehmiä on ulkona pihapiirin aitauksissa. Pieniä maatilkkuja viljellään käsin kuokkien. Maantienvarsilla myydään oman maan tuotteita, kuten suolakurkkuja. Harmaat pikkusaunat ovat rivissä jokien varsilla. Voin vain kuvitella, millaista täällä on talvella, kun lumi nietostuu teille, jäinen viima puhaltaa hatarissa  nurkissa ja on pimeää . 

Lähes joka kylässä on ortodoksinen kirkko tai ainakin puinen tsasouna. Jotkut kirkoista tosin ovat Neuvostoliiton ateistisen aikakauden tuloksena päässeet rapistumaan käyttökelvottomiksi ja seisovat nyt pystyssä surullisina  raunioina. 

Löydämme yöpymispaikat rekkaparkeista. Niissä saa viidellä ruplalla vartioinnin. Lisämaksusta voi käydä suihkussa ja vessassa. Alueilla on usein myös ruokaravintola ja kauppa. Yöt ovat olleet rauhallisia, jos ei välitä rekkojen kylmäkoneiden hurinasta.

 Ensimmäinen varsinainen tutustumiskohde reitillämme on Samaran kaupunki. Odotin eksoottista orientaalia tunnelmaa. Sitä onkin vielä torimummojen hampaattomissa hymyissä ja toripöytien myyntitarjonnassa, kuten kuivatuissa kaloissa ja kananjaloissa.  Kovin paljon alkuperäisyys on kuitenkin  hukkunut ultramodernien kauppakeskusten ja kansainvälisten tuotemerkkien alle. Täältä löytyy esim. Mc Donalds, H&M, KCF,Mango. Levis jne. Vierekkäin seisovat puiset,koristeelliset hirsirakennukset ja lasiset,metallinhohtoiset pilvenpiirtäjät. Kaupungissa liikkumisessa pelottaa vähän johdinbussien välillä matalalla roikkuvat langat. Muutenkin  ruuhka-aikana  miljoonakaupungissa saa olla tarkkana. Kuvaamme kaupungin vilinää, mahtipontisia rakennuksia ja hyödynnämme vielä hampurilaisravintolan antimia ja internetiä. Etsimme yhden geokätkönkin ja saamme näin uuden maan kätköilytilastoihimme.

Kazakstan

Tasaista silmänkantamattomiin ulottuvaa pustaa, autiomaata ja hiekka-aavikkoa. Vaeltelevia laumoja: hevosia varsoineen, vuohia ja kameleita. Tuulee. Hiekka pöllyää pilvinä. Suuria haukkoja kaartelee taivaalla. 

Asumuksia maaseudulla on harvassa. Ne ovat vaatimattomia kalkittuja mökkejä. Puutarhatöistä ei ole riesaa hiekan keskellä. Kaupungeissa asutaan tiiviimmin. Sähkölankoja risteilee sinne tänne ja rakennusten ympärillä kulkee myös keltainen kaasuputki. Usein keskustaan pääsy on kuorma-autoilta kielletty, varmaan juuri tästä syystä.  

Liikenne on rauhallista. Kazakstanilaiset pitävät valkeasta auton värinä. Olisiko auringonpaiste syynä tähän, valkea ei kuumu niin  paljon kuin tummemmat värit.  Henkilöautoista yli puolet on valkoisia. Riskinotto leimaa liikennekulttuuria. Ohi on päästävä heti juuri vastaantulevan auton kohdalla, vaikka se olisi ainut  vastaantulija puoleen tuntiin. Näemmekin muutamia kolareita joita sitten selvitellään poliisivoimin.Ensimmäisen yön vietämme ravintolan pihassa. Myöhemmin siihen kertyy myös rekkoja. Kun taivas pimenee ja iltatähdet syttyvät kattojen ylle, kuuntelen kulkukoirien rähinää myöhään yöhön. 

Matkareitillemme osuvat Oralin ja Atirayn kaupungit. Molemmista löytyvät ortodoksinen kirkko sekä moskeija. Kristityt ja islaminuskoiset elävät täällä rinnakkain. Atirayssa kuvaamme myös vaikuttavaa monumenttia, jossa ratsastajapatsas ja salossa liehuva Kazakstanin lippu symboloi kehittyvän maan itsenäisyyttä. Tänne on noussut myös korkeita hotelleja ja hienoja kauppakeskuksia. Joka puolella rakennetaan, joten  muutaman vuoden kuluttua nämäkin kaupungit ovat varmaan kovin erinäköisiä.  

Tapanamme on poiketa kylien pikkukahviloissa ja yritämme tehdä tuttavuutta kazakstanilaisten ihmisten kanssa. Usein he ovat hieman totisia ja arkoja, törmäämme kielimuuriin. Majk. kylässä onnistumme murtamaan muurin, kun pekka kunnostaa kahvion akvaarion. Saamme herttaisen kultahampaisen hymyn ja emännät suostuvat jopa tulemaan samaan kuvaan kanssani.  Iloisen hymyn väläyttävät myös maantienvarrella vettä myyvät pikkupojat, kun annamme heille kourallisen mariannekarkkeja.

 

Uzbekistan - rajan ylityksiä

Tärinää, jytinää, jousien natinaa, jarrujen kirskahtelua ja moottorin kierroksia. Epeli keinuu puolelta toiselle kuin erämaan laiva. Päivän ateria pomppii ruokatorvessa ylös ja alas - onneksi meillä ei ole inkontinenssivaivoja, muuten olisi varmasti jo lirahtanut! Ulkona on kuuma, aurinko helottaa täydeltä terältä, maisema on tasaista hiekka aavikkoa silmänkantamattomiin. Tie on niin huonossa kunnossa, että tavallisella  matkailuautolla ei olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä: muhkuraisessa päällysteessä on syviä kuoppia ja railomaisia halkeamia. Kiemurtelemme kahdenkympin tuntivauhdilla eteenpäin kohti uzbekistanin rajaa. Tai oikeammin Karakalpakistanin autonomisen alueen. 

Tulli on koettelemus sinänsä, vaikka niin muut matkalaiset kuin tullimiehetkin ovat hyvin ystävällisiä ja jotkut heistä puhuvat auttavasti englantia. Ensin käymme passintarkastuksessa. Sitten haemme tulliselvityslomakkeet, joihin luettelemme mm. kaiken arvokkaamman omaisuutemme, kuten läppärit, puhelimet ja  kamerat sekä valuutan. 

Käymme tarkistuttamassa auton paperit ja tullimiehet tarkistavat automme. He käyvät sisällä ja katsovat kaappeihin, mutta melko pintapuolisesti. Paikalliset ihmiset sen sijaan joutuvat supertarkkoihin tutkimuksiin, purkamaan kaikki matkatavaransa ja ajamaan autonkin montulle alustantarkistusta varten. He kantavatkin rajan yli jos jonkinnäköisiä nyssäköitä. Yhtä matkalaista kannetaan valtion rajan yli paareilla. Viimeisen rajan hän on jo ylittänyt, sillä hänen päänsäkin on peitetty lakanalla. 

Juuri, kun olemme saaneet hyväksytyn tarkastuslapun ja jo lähtemässä tullialueelta, välähtää yhdelle tullimiehelle mieleen, ettei automme voi mitenkään olla henkilöauto, kun se painaa 5.500 kg, ja kuorma-autolla ajaminen vaatisi ammattiliikenteen maaluvan, joka  maksaa 300-400 dollaria. Auton paperit käydään uudelleen läpi jotkut useaankin kertaan ja lopulta venäjän tullista saamamme paperi auttaa tullimiehiä uskomaan, että automme on rekisteröity henkilöautoksi. Yksi tullimiehistä haluaisi lähteä mukaamme Nukukseen. Onneksi automme on rekisteröity vain kahdelle ja säästymme ylimääräiseltä matkustajalta. Viiden ja puolen tunnin jälkeen pääsemme vihdoin tullista ja matkamme uzbekistanissa voi alkaa.

Ilta alkaa hämärtää nopeasti ja jäämme yöksi erään yksityisen talon pihaan. 

Nukusissa - vaan ei nukuksissa

Savitsky- taidemuseo

Lähdemme liikkeelle varhain ehtiäksemme ajoissa Nukuksen kuuluisimpaan nähtävyyteen Savitsky taidemuseoon. Museon kokoelma onkin huikaisevan upea, 50 000 näyttelyesinettä: taidetta, arkeologiaa ja kulttuurihistoriaa. Kiinnostavia kohteita värikylläisten avantgardististen taideteosten lisäksi ovat mielestämme perinteistä elämää kuvaavat jurtta, taidokkaasti käsin tehdyt koristeelliset käyttöesineet, vaatteet ja korut.

Jätämme auton museon parkkipaikalle ja lähdemme kävellen tutustumaan nukuksen basaarialueeseen. Basaari on kaupungin sydän. Se pulppuilee täynnä iloista elämää. Paikallisia ihmisiä päivittäisellä ostoskierroksella, hankkimassa leipää, vihanneksia, lihaa,mausteita ja rupattelemassa tuttuje n kanssa. Myyntipaikkoja on kojuissa ja katetuissa halleissa. Osa myyjistä istuu maassa avonaisen taivaan alla. Rahanvaihtajilla on muovikasseittain setelinippuja. Paikallisen rahan arvo on olematon. Yhdellä eurolla saa katuvaihdossa 4200 sumia. Leipä maksaa 1000 sumia, pulla 600 sumia, tomaatti 500 sumia.. emme viitsi tinkiä hinnoista.
Istahdamme syömään jäätelöannokset torikahvioon. Pöydässämme istuvat     keski-ikäiset herrasmiehet yllättävät meidät töydellisesti. Kun he kuulevat meidän olevan suomesta he tietävät heti helsingin, jääkiekon, nokian ja suomalaisen paperin. Mutta kun he alkavat puhua kalevalasta olemme ällikällä lyötyjä. Saamme tietää heidän olevan kansatieteilijöitä. Ja saamme osoituksen Qaraqapakhistanilaisten vieraanvaraisuudesta. Ennen kuin huomaammekaan, he ovat ehtineet jo maksaa jäätelömme.

Kävelessämme nukuksen kadullam tervehtii nuori mies meitä iloisesti englanniksi ja kysyy tarvitsemmeko apua. Menemme yhdessä lounaalle ja hän kertoo meille paljon maansa historiasta. Hän sanoo haluavansa harjoitella englannintaitojaan ja puhuu melko uskaliaan avoimesti myös poliittisia ajatuksiaan. Hän on sosiologian ja historian opettaja yliopistolla, joten hänellä on loistavat tiedot. Saamme kuulla erittäin mielenkiintoisia ajatuksia entisen kommunismin ja nykyisen kehittymässä olevan demokratian eroista, ihmisoikeuksista sekä qaraqapakhistanin itsenäistymispyrkimyksistä. Kaiken huipuksi Madyar kertoo tuntevansa suomalaisen Helin ja hän järjestää meille tapaamisen

Pian paikalle rientää lounastuntiaan lopettelemassa oleva yk: n työntekijä Heli Nykänen. Hän on asunut Nukusissa puolitoista vuotta ja on mukana projektissa jonka tarkoitus on tukea demokratiaa kehittyvässä maassa. Tapaaminen on iloinen ja välitön.  Saamme hyviä vihjeitä nähtävyyksistä ja heli antaa meille puhelinnumeronsakin, mikä tuo meille lisäturvaa vieraassa maassa. Kuulemme myös, että uzbekistanissa on kylmät talvet pakkasta voi olla 30 astetta. Poliisi valvoo niin ulkomaalaisten kuin paikallistenkin toimia, joka toisaalta kitkee myös rikollisuutta tehokkaasti. Heli pitää maata hyvin turvallisena.

Lähdemme ajelemaan kohti Urgenchia. Matkalle pysähdymme ihmettelem ään tasalakista chilpak vuorta, joka on ollut muinainen zarahustralaisten palvontapaikka. Vuorta vartioi  vanha mies, jonka tehtävänä on kirjata ylös kaikki kävijät. Rankka ja yksinäinen homma tässä kuumuudessa keskellä ei mitään. Mies ilahtuu kovin tarjoamastamme jääkaappikylmästä vissystä ja saamme kiitokseksi mahtavan musiikkiesityksen kansanlaulua pitkäkaulaisen rubak soittimen säestyksellä.
Kiipeämme vuorelle polkua pitkin. Lämpömittari  näyttää 37 astetta ja hiekkakivinen kukkula hohkaa kuumana auringonpaisteessa. Laella on edelleen salko, johon voi kiinnittää liinan rukouksen merkiksi. Salko on täynnä erivärisiä kangassuikaleita.

Silkkitiellä Urgenchista Khivaan

Eilen illalla jouduimme yllättäen haasteen eteen.  Auringon punainen tulipallo upposi juuri kanaaliin, kun saavuimme Urgenchiin ja äkkiä oli pimeää. Kaupungin pääajoväyliä reunustivat johdinbussien sähkölangat, jotka roikkuivat välillä vaarallisen alhaalla, sivukatujen yli  sen sijaan risteilivät talojen sähkölangat, nekin hyvin epämääräisinä virityksinä, vaihtelevilla korkeuksilla. 3.59 korkea ajokkimme sai hikikarpalot nousemaan pintaan. Välillä hyppäsin auton edelle kävelemään ja varmistamaan, että auto mahtuu ali. Toleranssia virtapiirin syntymiselle ei jäänyt montaa senttiä. Rekkaparkkia tai muuta sopivaa pysäköntipaikkaa ei tuntunut löytyvän mistään ja aloimme olla jo huolissamme. Viimein saimme luvan jäädä erään ravintolan pihaan. Kun olisimme kiitollisina menneet ravintolaan iltateelle, se sulkikin juuri ovensa. Olimme siis saaneet yöpymispaikan viimeisellä minuutilla.

Aamulla lähdimme ajelemaan kohti Unescon maailman perintölistalla olevaa nähtävyyttä, vanhaa silkkitiekaupunkia, Khivaa. Päänaivaa tuotti  nytkin reittivalinta, johdinbussi kun kulkee juuri Urgenchin ja Khivan väliä. Yritimme pysytellä keskikaistalla johdinlankojen  välissä ja toivoimme, ettemme syystä tai toisesta joudu kääntymään lankojen alle.

Olimme onnellisia ja kiitollisia, kun Khivan korkeat sipulihuippuiset tornit ja vanhan kaupungin portit tulivat näkyviin. Auton jätimme autokorjaamon pihaan kävelymatkan päähän basaarista ja palatsirakennuksista. Rakennukset ovat mykistyttävän upeita ja hienosti säilyttäneet loistonsa halki vuosisatojen. Kaiverretut kuvioinnit puisissa pylväissä ja ovissa, maalatut siniset ornamentit  ja kultaiset sipulikupolit veivät ajatukset ottomaanien aikaan, jolloin silkkitien kamelikaravaanit pysähtyivät täällä tuoden basaareihin myytäväksi mausteita, silkkiä ja posliinia kaukoidästä.
Täällä näimme myös ensimmäisen kerran muita länsimaisia turisteja.

Aktau

Aikomuksenamme on jatkaa matkaamme Kazakstanista Azerbaidžaniin laivalla Kaspianmeren yli. Niinpä vietämme pari päivää satamakaupunki Aktaussa laivaa odotellen. Aktau on käymistämme Kazakstanin kaupungeista viehättävin. Meri leimaa kaupunkia, joka tuntuu kuin tähyilevän rannaltaan kohti länttä ja Eurooppaa. Kaupungissa on paljon patsaita, monumentteja ja kukkaistutuksia. Keskustassa on moderneja kauppakeskuksia ja muotiliikkeitä. Katukuvassa ajelee paljon hienoja katumaastureita. Muita turisteja täällä ei näy, ja matkailuautomme herättää paljon kiinnostusta. Päivät vietämme enimmäkseen rennosti uimarannalla. Iltaisin kävelemme rantakadulla, joka herää eloon auringonlaskun aikoihin, kun perheet tulevat tänne viettämään yhteistä aikaa. Rantakadun varressa on myös huvipuisto laitteineen. Nuoret miehet ajelevat viritetyillä autoillaan, joiden stereoiden bassot jytisevät. Teinitytöt ovat laittautuneet muodikkaiksi - ”bling blingit”, pintaa nuolevat vaatekappaleet ja revityt farkut ovat täälläkin suosiossa. Matkailuautomme Epelin olemme pysäköineet rannan parkkipaikalle, jossa istumme markiisin alla ihailemassa auringonlaskua.  Meri heijastelee taivaan purppuraa, mutta hehkuu myös okran, turkoosin ja vaaleansinisen sävyissä.

Epeli herättää runsaasti kiinnostusta, kun ajamme maantiellä, saamme monta hymyä, kohotettua peukaloa ja huudettuja kommentteja " mashiina harashoo"  Kun olemme pysähdyksissä, monet haluavat valokuvata automme ja kyselevät teknisiä tietoja. Kaikkein eniten tuntuu kiinnostavan yksi kysymys " skolka euro" mitä maksaa? Useat haluaisivat tulla myös sisälle autoon, mutta olemme tehneet periaatepäätöksen. Epeli on matkan aikana kotimme ja pyydämme sisälle ne henkilöt, jotka haluaisimme muutenkin vastaanottaa kotiimme.

 Törmäämme kulttuurieroon asioiden hoitumisessa. Ajamme lipputoimiston ja satamatoimiston välisen 13 kilometriä useaan kertaan,  välillä istuskelemme satamatoimiston odotusaulan neuvostovihreässä sohvassa tuntitolkulla. Kun emme ymmärrä toimistonhoitajan vuolasta venäjänkielistä puhetulvaa, hän vain koventaa äänen volyymia. Kuulemme, että laiva olisikin lähdössä jo tänään. Sukkulointi tuottaa lopulta tulosta ja saamme ostettua henkilökohtaiset liput laivaan keskustan lipputoimistosta 22 160 tengen  hintaan/ hlö. Autolle paikka varattaisiin vasta myöhemmin satamatoimistosta ja rahtimaksu maksettaisiin vasta perillä. Kun  sitten tulemme satamatoimistoon näitä asioita hoitamaan  juoksutetaan meitä luukulta toiselle usean tunnin ajan. Keräämme ison nipun tärkeitä papereita ja leimoja ja kaikesta otetaan tietysti myös kopiot.


 

Laiva yli Kaspianmeren

Sukkulointi tuottaa lopulta tulosta ja vihdoin kuulemme, että laiva on lähdössä tänään. Saamme ostettua henkilökohtaiset liput laivaan keskustan lipputoimistosta 22 160 tengen (72 euron) hintaan/ henkilö. Kun sitten tulemme satamaan varaamaan autollemme paikkaa, juoksutetaan meitä vielä luukulta toiselle usean tunnin ajan. Keräämme ison nipun tärkeitä papereita ja leimoja, ja kaikesta otetaan tietysti myös kopiot. Odottelemme laivaa satamassa vielä seuraavat kaksitoista tuntia. Kun se vihdoin saapuu, sieltä puretaan hirmuinen määrä junanvaunuja ja eteemme tupsahtaa yllätykseksemme myös neljä nuorta kansainvälistä reppureissaajaa.  On mukavaa päästä pitkästä aikaa puhumaan englantia.

 Laivan nimi on hieman pahaenteisesti Karabach, mutta siitä emme välitä, vaan ajamme rohkeasti sisään… Kansimies johdattaakin meidät merinäköalalla varustettuun hyttiimme, missä samppanjapullo odottaa jääkulhossa vieressään tuoreita mansikoita. Kun olemme vieneet matkatavarat hyttiimme, kerrosemäntä esittelee meille tax free myymälän, puffet-ravintolan, coctail-baarin ja illan kansainvälistä musiikki- ja ohjelmatarjontaa...

No ei nyt ihan!  Todellisuudessa hyttimme on siivoton läävä, jonka petivaatteita ei ole luultavasti vaihdettu koskaan. Vessa, jonka lattialla lainehtii likavettä, toimii vain kaatamalla pyttyyn vettä pullosta. Lamput ja sähköpistokkeet ovat rikki, ja hytissä leijailee todella tunkkainen ja ummehtunut haju. Käytävällä vilistää torakoita, ja ainoa musiikki laivalla on konehuoneesta kuuluva jytinä sekä laineiden lyönti reelinkiä vasten. Laivalla ei ole kauppaa tai ravintolaa. Illalliseksi pääsemme tosin nauttimaan papusoppaa ja kokin satama-altaasta onkimia kaloja yhdessä merimiesten kanssa.  Ensijärkytyksestä toivuttuamme huomaamme kuitenkin, että laivan henkilökuntaan kuuluu mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Heidän kanssaan jutellessamme opimme muutamia sanontoja  azeriksi. Onneksi Kaspianmeri pysyttelee tyynenä ja noin kolmenkymmenen tunnin tasaisen merimatkan jälkeen saavumme Azerbaidžaniin.

 

Azerbaidzan - pientä päänvaivaa maahan tultaessa

Proseduuri Azerbaidžaniin laivalla saavuttaessa ei ole ihan yksinkertainen. Passimme, viisumimme, auton rekisteriote sekä auto tarkastetaan ensin satamassa. Sitten laivayhtiön edustaja kertoo meille, että auton rahtaus meren yli tulee maksaa heidän toimistossaan, joka sijaitsee kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä, Bakun keskustassa.  Ensiksi meille ehdotetaan, että Pekka lähtisi virkailijan kyydissä Bakuun ja palaisi satamaan bussilla. Minä jäisin siis koko päiväksi yksin odottamaan tullialueelle.   Saamme kuitenkin neuvoteltua luvan lähteä omalla matkailuautolla liikenteeseen.  Pian ajammekin hirmuista vauhtia laivayhtiön virkailijoiden auton perässä kohti Bakua. Silti he pysähtyvät välillä kehottamaan meitä ajamaan nopeammin!  Ihmeeksemme Bakuun johtavalla kehätiellä on tiesulkuja ja poliiseja lähes joka liittymässä. Lopuksi pujottelemme lipputoimistoon miljoonakaupungin keskustan läpi. Kun rahtausmaksu 500 dollaria on maksettu, meidän pitää mennä uudelleen tulliin.  Tullissa meille kerrotaan varsinainen uutispaukku. Vaikka meillä molemmilla on passeissamme kolmenkymmenen päivän viisumit, saamme luvan pitää autoamme maassa vain kolme päivää!  Ensimmäinen niistä kolmesta päivästä on nyt jo reilusti iltapäivän puolella, joten meillä olisi reilut kaksi päivää aikaa poistua maasta! Meille kerrotaan, että jos haluamme olla Azerbaidžanissa pidempään, meidän tulee maksaa 5000 dollarin vakuusmaksu, jonka saisimme mahdollisesti takaisin raja-asemalta maasta poistuessamme. Matkabudjetissamme ei tosiaankin ole tuollaista summaa ylimääräistä. Emme ole ennättäneet syödä aamiaista tai lounasta, ja takaraivossani alkaa jomottaa ikävästi.  Nyt on jo lähellä tulla itkupotkuraivari! Niin pettynyt olen tästä tervetulotoivotuksesta Azerbaidžaniin! 

Pettyneinä lähdemme tullista keskustan Araz- hotellille tapaamaan yhteyshenkilöämme,  ja otamme sovitusti hotellista huoneen pariksi yöksi. Viisuminsaannin ehtona oli ollut huoneen vuokraaminen. Epelin pysäköimme turvallisesti hotellin aidatulle sisäpihalle.  Kerromme hotellilla huolemme yhteyshenkilöllemme Aydinille. Hän soittaakin heti tarmokkaasti tulliin ja selittää ongelmamme. Jo tehtyä asiakirjaa ei voi enää perua, mutta tullipäällikkö voi vaikuttaa sakon summaan, joka tulee maksettavaksi maasta lähtiessämme, jos ylitämme kolmen päivän määräajan. Normaalin 500 dollarin sakon  sijaan maksaisimme nyt vain 25 dollaria. Voi tätä hyvävelijärjestelmää!

 

Baku - moderni ja kansainvälinen pääkaupunki

Ensivaikutelma Bakusta on huikaiseva.  Kaarevat, tummalasiset pilvenpiirtäjät halkovat maisemaa historiallisten, koristeellisten rakennusten välissä. Laitakaupungilla voi siellä täällä erottaa vielä jäänteitä neuvostoajalta, mutta keskustan rakennukset on viime vuosina uudistettu loistokkaiksi. Kadulla ajelevat kiiltäväkylkiset Bentleyt, Porchet, Ford Explorerit ja isot citymaasturit. Täällä on oma liike myös Ferrarilla ja Aston Martinilla. Ihmettelemme, minne kaikki Ladat ja Kamazit ovat joutuneet. Poliiseja on joka kadunkulmassa. He ohjaavat liikennettä ja sulkevat välillä kokonaisia katuja. Kansainvälisiä turisteja parveilee kaupungilla sankkoina joukkoina. Joka puolella on värikkäitä julisteita ja talojen julkisivuja peittäviä lakanoita, joissa kerrotaan meneillään olevista urheilukilpailuista: ”The First European Games, Baku 2015”. Tunnelma on kiehtovan kansainvälinen ja tiedotusvälineet ympäri Eurooppaa seuraavat tapahtumaa.  Kävellessämme rantakatua meidätkin napataan yllättäen tv-haastatteluun. Kaupungissa on paljon puistoja täynnä värikkäitä kukkaistutuksia ja suihkulähteitä.  Kun ilta tummuu, syttyvät värivalot luoden satumaisen tunnelman. Illan viiletessä kaupunki täyttyy myös paikallisista ihmisistä.  Lasten nukkumaanmenoajat tuntuvat olevan kaukana suomalaisesta käytännöstä. Terassit täyttyvät myös, mutta ihmettelemme, kun ainoana juomana paikallisilla näyttää olevan turkkilainen tee. Olutkolpakoita tai siiderilaseja ei näy kellään. Meneillään on islamilainen paastokuukausi, ramada.

Toisena päivänä tutustumme kävellen vanhaan kaupunkiin, Ishira Sahariin, ja 1400-luvulta peräisin olevaan Shirvanin palatsialueeseen. Kiipeämme Bakun tunnuksena pidettyyn, historialliseen Neitsyttorniin. Torni on legendan mukaan ollut onnettoman rakkauden näyttämönä, kun tanssiva neitsyt hyppäsi sieltä välttääkseen epämieluisan avioliiton.  Päivä porottaa kuumasti kivimuurien sisällä ja pysähdymme välillä juomaan kylmiä juomia markiisien alle viihtyisiin pikkukuppiloihin.

Oppaamme Aydin vie meidät Toyotallaan kaupungin ulkopuolelle Atesgahiin, jossa tutustumme zarathustralaisten tulitemppeliin. Jo satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua paikka on ollut pyhä siellä olevan palavan maakaasun vuoksi.  Täältä sytytettiin myös ”olympiasoihtu” Bakun monilajikisoihin. Alueen museossa on esillä arkeologisia löytöjä ja muinaista kulttuuria.

Käymme syömässä Bakun lähiöalueella puutarharavintolassa. Ravintola on Aydinin kantapaikka ja saamme siellä erittäin sydämellisen vastaanoton, kun omistaja itse huolehtii hyvinvoinnistamme. Pian valkoisin liinoin päällystetty pöytä notkuukin paikallisista herkuista. Menussa on mm. lammaskebabrullia, saslikia, tuoreita yrttejä, öljyistä vihannessalaattia, ohutta leipää, luonnonjogurttia ja persikkajuomaa. Palanpainikkeeksi talo tarjoaa meiĺle pullollisen Ivanovka- punaviiniä. Kun nautimme herkuista puiden varjossa,  Aydin kertoo meille tuovansa usein koko perheensä aina lastenlapsia myöten illastamaan tänne. Silloin istutaan ja seurustellaan hyvien ruokien ja viinin ääressä ilman kiirettä, nauretaan ja lauletaan yhdessä. Minun on helppo uskoa, kun Aydin sanoo olevansa noina lämpiminä kesäiltoina onnellinen mies!

 

Elämää Kaukasus-vuoriston kainalossa

Matkamme jatkuu Bakusta kohti Shakia matkaoppaiden suosittelemaa maisemareittiä pitkin, ja pian alkaa nousu Kaukasus-vuoristoon. Jo kolmenkymmenen kilometrin päässä miljoonakaupunki Bakusta olemme tulleet toiseen, arkisempaan todellisuuteen.  Täällä ne kaikki Ladat ja Kamazit ovat! Vastaan tulee valtavia heinäkuormia. Tiellä on usein myös lehmiä, vuohia, lampaita, ankkoja ja kalkkunoita, vapaina laumoina, ilman paimenia. Ihmiset touhuavat töissään, rakennustyömailla, autokorjaamoissa ja peltotöissä. Monesti miehet istuskelevat joutilaina talojen seinustoilla tupakkaa polttelemassa tai pelaavat dominoa pikkukuppiloiden muovisilla puutarhatuoleilla teelasin ääressä. Sekatavarakauppojen tuotevalikoima on niukka ja käytännöllinen. Ylellisyystuotteita on täältä turha etsiä.

Reitille osuu sopivin välimatkoin kodikkaita pikkukaupunkeja, kuten Samaxi, Ismaylli ja Qabala, joissa pysähdymme haistelemaan aitoa azerbaidžanilaista tunnelmaa ja kuvaamaan joitakin säilyneitä historiallisia monumentteja.  Ihmiset ovat ystävällisiä ja automme herättää uteliasta kiinnostusta. Vanhempi väki puhuu azerin lisäksi myös venäjää, mutta nuorempien kanssa on hankalampaa keskustella, sillä he eivät tunnu ymmärtävän sen enemmän venäjää kuin englantiakaan. Ruokailemme paikallisessa ravintolassa ja ruokalistaa kysyessämme pääsemme keittiön puolelle kurkistelemaan patoihin.  Syömme runsaat ja maistuvat annokset ja maksamme lounaasta juomineen yhteensä viisi manatia, noin neljä euroa.

Tie mutkittelee vuoroin ylös vuoroin alas Kaukasus-vuoriston reunamalla. Maisemat ovat kauniit.  Laaksoissa on puistomaisia lehtimetsäalueita. Näillä luonnonsuojelualueilla on opaskirjan mukaan paljon eläimiä, kuten peuroja, karhuja, susia, kettuja ja jäniksiä.  Näemme muutamia hyvin eksoottisia, säihkyvänvärisiä lintuja, esim. sininärhiä ja mehiläissyöjiä.  Mehiläisfarmeja on paljon ja tienvarsikojuista voi ostaa hunajaa sekä tuoreita tai säilöttyjä hedelmiä ja vihanneksia. Usein tarjolla on vakuumimuoviin pakattuja ohuita kiekkoja. Luulemme niitä kuivatuksi lihaksi tai hunajaksi, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa ne arvaukset vääriksi. Myöhemmin saamme tietää kiekkojen olevan kynttilöiden valmistukseen tarkoitettua mehiläisvahaa.

Ensimmäiset lumihuiput siintävät horisontissa, kun aurinko alkaa laskea. Yövymme Green House- matkailukeskuksessa, joka on neljän kilometrin päässä päätiestä. Paikka on oikein viehättävä hotelli hoidettuine piha alueineen. Ruusut kukkivat.  Suurten lehtipuiden varjossa on valkeita huvimajoja, joihin tarjoillaan teetä ja ruokia ravintolasta. Saamme leiriytyä ilmaiseksi porttien sisäpuolella olevalle nurmikentälle.  Meille neuvotaan myös oiva vedenottopaikka läheisestä purosta, ja kohta pesen matkalla kertynyttä pikkupyykkiä. Illan tummuessa istumme markiisin alla kaskaiden laulua kuunnellen.

Silkkitiellä Shakissa

Aamulla kello neljä linnut aloittavat konsertin kuin yhteisestä sopimuksesta auringon ensisäteiden osuessa puihin. Lähdemme Shakiin, jota on mainostettu Azerbaidžanin kauneimmaksi kaupungiksi. Shaki on ollut karavaanien pysähdyspaikka silkkitiellä.  Muistona niistä ajoista on Khanin palatsi, jonka museossa on esillä azerien kulttuuria ja perinteitä. Museokierroksen jälkeen teemme pieniä matkamuisto-ostoksia. Tarjolla on taidetta, käsitöitä, koruja, perinteisiä päähineitä ja kippurakärkisiä tossuja, halvaa, pähkinöitä  ja muita paikallisia herkkuja. Entisaikojen kamelikaravaanien majoitustilat toimivat edelleen, nyt nykyaikaiseksi kunnostettuna hotellina. Rakennukset täällä on tehty kivestä ja ne ovat hyvin koristeellisia holvikaarineen ja ulokkeineen.  Viivähdämme Shakissa puoli päivää fiilistellen silkkitien eksoottisessa ilmapiirissä, ennen kuin aikamme Azerbaidžanissa kääntyy kohti loppuaan.

Georgia - Tbilisi

Solahdamme miljoonakaupungin liikenteeseen pääväylää pitkin ja olemme pian Mtkvari-joen varressa, Tbilisin vanhassa kaupungissa. Jäämme kahdeksi yöksi hostelli Miran parkkipaikalle Casinon viereen, lasisen Rauhansillan kupeeseen. Tämä on loistopaikka kävelymatkan päässä parhaista nähtävyyksistä. Maksamme kokeneelle ja kohteliaalle parkkivahdille kolmekymmentä laria (n. 11 euroa), ja hän valvoo autoamme kuin haukka.

Tbilisi on erikoisin näkemistämme suurkaupungeista Euroopassa.  Sen vanhan kaupungin hämyisten kujien talot ovat pahoin ränsistyneet, ja niiden koristeelliset puiset parvekkeet muistuttavat surullisesti loistokkaista ajoista menneisyydessä. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Kuuban Havannassa. Historiallisesti arvokkaita kohteita on paljon ja niitä on kunnostettu viime vuosina länsirahalla. Rakenteilla on pilvenpiirtäjiä ja jotkut arkkitehtuurin kummajaiset, kuten kaksi jättikokoista metallituubia, odottavat tyhjillään sopivaa käyttötarkoitusta. Kiertelemme miljoonan asukkaan monikulttuurisessa kaupungissa kävellen kaksi kuumaa päivää ja kameran linssi vangitsee mm. monia vanhoja kirkkoja, vapauden patsaan, kaupungintalon, moskeijan, synagogan ja katedraalin. Veikeästi kallellaan oleva värikäs kellotorni on tuettu rautapilarilla. Kun istahdamme sen viereiselle penkille, avautuu sen yläosasta luukku ja esiin tuleva enkeli kumauttaa kelloa moukarillaan yhden kerran – kello on tasan yksi iltapäivällä. Matkaamme vaunuhissillä ylös mäelle, televisiotornin viereiselle Vaken-puistoalueelle, josta on upeat näköalat yli kaupungin. Lämmintä on 37 astetta ja on mukava istuskella puiston kahviossa kylmää virvoketta nauttien. Täällä on myös huvipuisto, jonka vanha maailmanpyörä on Tbilisin tunnus. Toisena päivänä keikumme köysihississä, joka vie meidät vanhalle Narikala- linnoitukselle, Georgian äiti -patsaan juureen.   Illalla eri kukkuloiden kirkot, linnoitukset ja patsaat on valaistu ja ne näyttävät upeilta loistaessaan pimeässä joka puolella kaupungin ympärillä.

Kun kävelemme pitkin vanhan kaupungin syrjäisempää pikkukatua, tapaamme kukkamekkoisen mummon kumisaappaat jalassa kastelemassa komeita hortensiapensaita, jotka loistavat violetteina rähjäisiä, harmaita talonseiniä vasten. Mummo kyselee meiltä venäjäksi, mistä olemme. Kun hän kuulee meidän olevan Suomesta, hän ilahtuu kovasti, ja kutsuu meidät kotiinsa " pikkuruiseen taidemuseoon". Koti on vaatimaton,  ränsistynyt ja vetoisa talo,  jonka sisällä on kostean maakellarin haju. Mutta mummo esittelee meille ylpeänä itse tekemäänsä taidetta. Hän on maalannut seinien ehjiin kohtiin hienoja kuvia luonnosta ja eläimistä. Salaperäisen mummon ylväs olemus ja eleet kertovat meille estetiikan tajusta ja menneisyydestä seurapiireissä.  Saamme kuulla mummon olleen nuorena taitava viulisti. Mummo on ennättänyt elää kotikaupunkinsa monenlaiset vaiheet: vauraan neuvostokauden, verisen Tbilisin joukkomurhan, Georgian itsenäistymisen, taloudellisen romahduksen ja Ruusujen vallankumouksen.

Elämää vuoristokylissä

Herään aamun sarastaessa lehmien mylvintään. Kun raotan vähän makuupaikan ikkunan hyttysverkkoa, huomaan meidän olevan keskellä karjalaumaa. Yksi ruskea sarvipää pissiä losottaa juuri automme kyljessä. Seuraavaksi kuulen kavioiden kopsetta ja ratsupiiskan läpsähtelyä ilmassa, koirien murinaa ja haukkumista. Lierihattupäinen paimen ohjaa ratsastaen laumaansa viereiselle tyhjälle tontille, takkuiset koirat ärhentelevät kintereillä.  Kello on kuusi Asuretin kylässä, Georgiassa.

Tuoremehulasin voimin lähdemme jatkamaan matkaamme pitkin pientä vuoristotietä. Sovimme, että kunnon aamiainen syödään heti, kun löydämme viihtyisämmän pysähdyspaikan. Tie nousee kiemurrellen ylös vuoristossa. Liikennettä on harvakseltaan. Tien vieressä olevalla levikkeellä on vedenottopaikka. Puhtaalta näyttävä vesi lirisee alas vuorelta putkea pitkin. Juotamme Epelille neljätoista kannullista raikasta vuorivettä. Nyt voisi taas käydä huoletta suihkussa. Pekka pyyhkii säämiskällä auton ikkunat, joten maisemien katselu ja kuvaaminenkin helpottuu.

Löydämme oivallisen levähdyspaikan järven rannalta. Kello yhdeksän mutustamme paistettua kananmunaa,patonkia, kinkkua, juustoa, tomaattia ja jugurttia yksityisessä maisemaravintolassamme. Juhlamokkani joudun juomaan mustana, sillä huomaan ostaneeni eilen piimää maidon sijasta. 

 Ihmettelemme järven jyrkkien rantojen koskemattomuutta. Ei hotelleja, mökkejä, ei edes laitureita tai veneitä. Jäämme miettimään, onko järvi luonnonjärvi ollenkaan vai kuollut tekoallas. Maisema on lempeän vihreää, rinteiden niityillä kukkivat unikot, apilat, leinikit ja päivänkakkarat, tien pientareella rehottavat villiruusupensaat. Ihastelen pieniä aniliininpunaisia kellokukkia, joiden nimeä en tiedä. Poimin yhden muistoksi päiväkirjan väliin. 

Reittimme kulkee vuoristotietä vuoroin ylös yli 2400 metriin, vuoroin  alas laaksojen kyliin, järvien rannalle. Horisontissa siintävät lumihuiput.  Istun autossa valppaana, kamera sylissä. Kun saavumme vihreiden kukkuloiden ympäröimiin pieniin kyliin,  minun tekisi mieli kuvata koko ajan.  Elämä  täällä on  niin erilaista kuin oma kiireinen arkemme.   Talot ovat vaatimattomia, harmaita kivirakennuksia pihoissaan pienet kasvimaat. Nuorimies paistaa leipää pienen, hämärän leipomohuoneen uunissa. Ostamme lämpimäisiä. Lämmin  leipä maistuukin tosi hyvälle, voi sulaa päälle. Mummut viittilöivät meitä katsomaan sisäpihalleen tolpan päähän tehtyä suurta  haikaranpesää. Haikaralla on poikaset.  Kaikkialla leijailee lehmänlannan lemu.  Lantakokkareita on kuivamassa pinottuina kekoina. Nuori nainen  työntää lantakokkarreita kottikärryissä. Eräässä pihassa traktoriin kiinnitetty puristin muovaa lannan levyiksi, joita koko perheen voimin nostellaan pinoihin.  Tämä on siis paikallinen tapa hankkia lämmitysmateriaalia talveksi, kun puuta on hyvin vähän. Pelloilla kuokitaan. Kyläläiset tulevat ihmettelemään autoamme ja haluavat jutella kanssamme.  Kun annamme lapsille suomalaisia karkkeja, ilmeet ovat iloisia ja ystävällisiä.

 

Armenia - riipaisevaa köyhyyttä ja leveää luksusta

Armenian puna-sini-oranssi lippu liehuu vaakasuorana tuulessa, kun ylitämme Georgian ja Armenian välisen rajan. Hiekka pöllyää ja taivaalle kerääntyy pilviä. Pian sataa.
Tie raja-alueella on kuoppainen soratie, kylät köyhiä - jos mahdollista, vielä köyhempiä kuin Georgian puolella. Asumukset ovat rähjäisiä ja olosuhteet vaatimattomia. Lehmänlantaa pinotaan kasoiksi ja heinää ajetaan paikasta toiseen polkupyörällä, aasilla tai Ladan takakontissa.

Maisemat ovat kauniit.  Niityillä kukkien väriloisto on häikäisevää, taustalla siintävät vuoret, joista korkein Aragats lumihuippuisena. Lähellä Maralikin kylää eteemme tupsahtaa upea maisemahotelli Rublevka.  Käymme siellä aamukahvilla ja yllätymme saamastamme kohtelusta. Paikan vahtimestari tulee jo parkkipaikalle asti meitä vastaan. Hän esittelee meille luksushotellin huoneita ja kokoustiloja ja kytkee pihan suihkulähteenkin päälle valokuvausta varten. Hotellilla on iso parkkipaikka ja jopa laskeutumisalue helikopterille. Hotellilta avautuvat hienot näkymät lumihuippuiselle Aragats-vuorelle. Tunnemme itsemme kuninkaallisiksi, kun eteemme hotellin aulan nahkasohvalla istuessamme kiikutetaan kahvin lisäksi kulhollinen karkkeja ja toinen kulho täynnä kirsikoita. Kahvi täällä maksaa 500 dramia (n. 1 euro) ja huone 30 dollaria.

Ensimmäisen yön Armeniassa nukun heikosti. Kuuntelen äänekästä mellakointia Gjumrin kadulla. Megafoniìn huudetaan iskulauseita, joita tuhatpäinen joukko toistaa huutaen. Autojen äänitorvia huudatetaan ja poliisiautojen sireenit ulvovat. Kun katson ulos ikkunasta, näen Armenian lippuja ja plakaatteja huiskuttavan joukon marssivan pitkin päätietä poliisisaattueessa. Yritän herättää vieressäni kuorsaavaa Pekkaa, mutta hän arvelee vain jalkapallopelin päättyneen ja jatkaa uniaan kylkeään kääntäen. Hieman epäuskoisena Armenian äkilliseen jalkapallomenestykseen tiirailen vielä ikkunanraosta varmistuakseni, etteivät marssijat ole ainakaan aseistautuneita sotilaita. Tankkeja tai kiväärejä ei näy, joten päätän antaa unelle vallan.  Aamulla kuulemme mielenosoituksen koskeneen sähkönhinnan korotuksia.

Jerevan - dramaattinen miljoonakaupunki

Cascade-monumentti

Uutisten luomat mielikuvat Jerevanista ovat vähän pelottavia. Sotaa ja sissejä. Nyt Armenian pääkaupunki yllättää nopealla länsimaistumisellaan. Täältä löytyvät samat kansainväliset hampurilaisravintolat ja vaatekaupat kuin mistä tahansa Euroopan miljoonakaupungista.  Ihmiset kaduilla kulkevat farkuissa, minihameissa ja helletopeissa. Sitä paitsi armenialaiset naiset ovat todella kauniita pitkine mustine hiuksineen ja pikisilmineen. Hieman omintakeinen meikkaustyyli heillä tosin on. Silmämeikkien värit ovat vahvoja ja varsinkaan huulipunaa ei säästellä - sitä vedetään reilusti myös huulien ympärille.

Kiipeämme 748 porrasta Cascade- monumentille ja näköalapaikalle. Välitasanteilla ihastelemme hienoja tilataideteoksia, suihkulähteitä ja kukkaistutuksia. Näköala yli Jerevanin on hieno, mutta kun pilvet alkavat hälvetä ja kaupungin taustalle paljastuu jyhkeä lumihuippuinen Ararat, näkymä muuttuu kokonaan ainutlaatuiseksi.
Kävelemme miljoonakaupungin vilinässä ja kuvaamme sinisen moskeijan oopperatalon ja keskusaukion jyhkeät hallintorakennukset.

Jerevanissa yövymme matkailuautossamme kadun varressa. Emmin hieman tuloa miljoonakaupungin ytimeen, mutta katu osoittautuu rauhalliseksi. Parkeeraus maksetaan pankkiin ja se maksaa neljä euroa kuukaudelta ja on voimassa koko maassa. Leiriytymispaikka on kätevästi kävelymatkan päässä nähtävyyksistä ja muutaman askelen päässä pizzeriasta, jonka antimista ja wifi-yhteydestä pääsemme nauttimaan iltaisin nähtävyyskierrosten jälkeen.

Maisemareitillä Sevan järveltä Debed-joen kanjoniin

Odotuksemme ovat suuret, kun ajelemme kohti Sevan-järveä, jota on mainostettu hienoksi lomakohteeksi Armeniassa.  Maisema vuorten ympäröimällä, kirkasvetisellä järvellä on kaunis, mutta lomakausi ei ilmeisesti ole vielä alkanut.  Rantojen laiturit ja aurinkotuolit linkottavat huoltamattomina tyhjillään.  Uinti ei tänään houkuttele eikä turisteja näy missään.  Lomamökit näyttävät vaatimattomilta ja kalastajien venevajat kyyhöttävät apeina rannalla. Järvi on itsekin lähes kahden kilometrin korkeudessa, joten vuoren huiput sen ympärillä eivät saa dramaattista vaikutelmaa aikaan. Vaikutuksen sen sijaan tekee järven laajuus – leveyttä järvellä on 78 kilometriä ja pituutta 56 kilometriä. Sevan onkin yksi maailman suurimmista vuoristojärvistä.

Vehreimmillään Armenian luonto on Debed-joen kanjonissa. Vaikka tänään emme innostu luostarikierroksesta Unescon maailmanperintölistalla oleviin Haghpatin ja Sanahin luostareihin, jo maisemat riittävät meille ihasteltavaksi. Kävelemme vihreiden kukkuloiden uomassa kulkevan joen jyrkkäreunaisella töyräällä ja kuvaamme vuolaana virtana juoksevaa jokea. Ihmettelemme huteraa riippusiltaa, josta päivä paistaa läpi – onneksi ei ole pakko päästä joen yli juuri tästä!

Off road -tiellä

Palatessamme Georgiaan valitsemme matkareitiksemme Akhaltsikhe-Batumi -tien, jossa näyttäisi kartan mukaan olevan vuoristomaisemia ja pieniä kyliä. Ensimmäiset viisikymmentä kilometriä sujuvatkin leppoisasti. Tie on mutkainen, mutta päällyste hyvä, ja matka etenee joutuisasti. Ihastelemme Kvabliani-joen laaksoa ja kiipeämme Khertvisi-linnoitukselle. Nautimme kiireettömien kylien pikkukahviloissa paikallisia herkkuja ja teemme kyläkaupoissa pikkuostoksia.

 

 Kun tulemme Zarzman kylään, tie muuttuu yht’äkkiä kapeaksi ja monttuiseksi soratieksi.  Luulemme jo eksyneemme reitiltä. Kyselemme neuvoa paikallisilta ihmisiltä, mutta he viittilöivät meitä vain jatkamaan. Tie alkaa nousta kiemurrellen korkealle vuoristoon ja sen ajaminen on off road -seikkailua vailla vertaa.  Seuraavan neljänkymmenen kilometrin ajaminen vie meiltä kuusi tuntia! Tie on paikoin hädin tuskin yhden auton levyinen. Tilannetta pahentavat syvät montut ja sortuneet tienreunat, puiden matalat oksat sisäkurvissa ja jyrkkä, satojen metrien pudotus ulkokurvissa. Enpä ole aikoihin pelännyt niin kovasti! Alaskamaiset maisemat ovat henkeä salpaavan hienot: korkeaa havumetsää ja jyrkkäreunainen kanjoni, jonka pohjalla joki virtaa välillä villinä koskena. Kuvaamme vesiputouksia ja kallioseinämiä. Ylhäällä kahdessa kilometrissä kohtaamme uuden haasteen - pilvet. Näkyvyys on heikkoa. Alkaa sataa. 

Kun vihdoin saavumme yli kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaan Danisparaulin kylään, lämpötila on laskenut 13 asteeseen. Sumun keskellä erotamme tummia, kesämökkimäisiä puurakennuksia. Kylän lapset juoksevat tien varteen vilkuttamaan sateesta huolimatta. Kun nyt heinäkuussakin on kylmä, mietimme, millaista elämä täällä on talvikuukausina. Näemme metsureita töissään. Puut kaadetaan ja karsitaan vielä käsipelillä.  Sateen keskellä kyyhöttää tienvarsikoju. Ostamme mehiläistarhaajalta viisi purkkia hunajaa viemisiksi sukulaisille. Hän myhäilee tyytyväisenä isosta myynnistä.  Kuorma-auton lavalta pressun alta purkautuu puolenkymmentä työmiestä, joiden kanssa tarinoimme hetkisen taukopaikalla. 

Ilta pimenee ja olemme edelleen vuoristotiellä. Nyt helpottava tekijä on se, ettei ulkokaarteen pudotuksen syvyyttä enää näe. Mutta koska sen tietää kuitenkin olevan siellä, pysyttelemme mielellämme paikallisen kuorma-auton takana.  Lopulta saavumme Khuloon, jossa jäämme hotellin pihaan yöksi. Ystävällinen, vilkas isäntä istuu seurassamme iltateellä ja ehdottelee kovasti vodkapaukkujen ottamista.  Muutamia hän on jo itse nauttinutkin, ja juttu käy vuolaana venäjäksi.